Mikä siinä onkin, että Haltialan peltoaukea vetää näin puoleensa. Sunnuntaina iltapäivällä päätin viikonlopun liikunnat kunnon kävelylenkkiin synttärireissulta palattuamme. A-mies lähti seuraksi ja suuntasimme kohti Paloheinää ja sieltä jälleen Haltialaan. Marssimme leppoisan reipasta vauhtia ehkä runsaat kaksi tuntia pitkin Pohjois-Helsingin kävelijöille avoimia väyliä. Aurinko oli jo painunut takaisin pilviensä taakse, sää oli hetkellisesti lauhtumassa ja peltojen päälle kertyi ohutta usvaa. Ilma oli raikas ja ihmettelimme mennessämme suuria varis-, harakka- ja naakkaparvia, jotka päivystivät pellonlaidassa kasvavien puiden latvuksissa kinastellen parhaasta paikasta. Varikset ja naakat viihtyivät lähellä toisiaan, mutta harakat näyttivät pitävän etäisyyttä ja tyytyivät räksyttelemään keskenään. Retken loppua kohden hämärsi ja pakkanen alkoi uudelleen kiristyä ja ensimmäiset kuurahöytyvät ilmestyivät koivujen oksille.
Eilen maanantaina alkuilta kului kotipuuhissa, mutta yhdeksän tienoilla muun perheen valmistautuessa jo yöpuulle vedin vielä lenkkivaatteet ylleni ja lähdin ulos. Pakkasta oli vajaat 10 astetta, oli tyyntä. Ilmassa oli kosteutta sen verran, että kuura kimalteli katulamppujen valokeiloissa. Tarkoituksenani oli kiertää Pakilantien lenkki reipasta vauhtia ja palata sitten kotiin, mutta enhän taaskaan malttanut olla kääntymättä kohti Haltialaa Paloheinän majan ohitettuani.
Taivas oli raskaan violetinsininen ja peltojen tuolla puolen säihkyivät ihmisasumusten valot valkoisina, keltaisina ja oransseina. Siellä täällä erottui vihreä liikennevalojen täplä. Hanki oli ohuen pakkaslumen peittämä ja kimalteli aavemaisesti pimeydessä. Ilma oli raikas ja helppo hengittää. Lintuja ei näkynyt eikä kuulunut.
Hölköttelin hiljakseen ja varoen pitkin autiota ja peilinliukasta Laamannintietä kohti Tuomarinkylää. Poikkesin rannan hiihtoladulle päästäkseni Vanhan Tuusulantien toiselle puolelle. Yhtään hiihtäjää ei ollut enää liikkeellä. Vilkaisin kelloa. Olin ollut liikkeellä jo puolitoista tuntia. Jatkoin sillan yli ja juoksin loppumatkan rantaa seuraillen ja viimein Pukinmäenkaarta reippaasti kotiin.
Jotenkin minusta tuntuu, että jään kaipaamaan tätä talvea, kun se joskus loppuu.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.