Vaikka blogin kirjoittelu voi joidenkin mielestä tuntua silkalta itsekorostukselta ja kaikin puolin turhanpäiväiseltä puuhastelulta, tulin jälleen kerran siihen tulokseen, että bloggaaminen voi myös olla peräti hyödyllistä.

Olen tämän viikon viettänyt syyslomaa ja käyttänyt paljon aikaa opiskelutehtävien viimeistelyyn, koska ensi viikolla alkaa uusi periodi. Avoimen ammattikorkeakoulun opintojen osalta tämä tarkoittaa sitä, että jotkut kurssit päättyvät, ja ne kurssit, jotka eivät vielä pääty, tulevat vaiheeseen, jossa annetaan jonkinnäköinen näyttö oppien perillemenosta. Kirjallista työskentelyä on toisin sanoen riittänyt.

Olenkin viettänyt luvattoman pitkiä aikoja tietokoneen ääressä tehtävien parissa. Joku muu selviytyisi samoista tehtävistä varmaan puolet nopeammin, mutta minä kun olen alalla ihan vasta-alkaja, ja joudun melkein joka toisen sanan merkityksen selvittämään itselleni, niin aikaa kuluu ja perslihakset ovat koetuksella.

Jo urakkaa aloittaessani alkuviikosta koin outoja tuntemuksia vatsassani. Kiireissäni en niistä piitannut, vaan keskityin mielestäni tärkeämpään. Tuntemukset eivät kadonneet, vaan yltyivät niin, että perjantaiaamuna heräsin aikamoisiin tuskiin. Aamupäivän aikana olotila kuitenkin helpotti, ja koska sää oli muuttumassa kauniiksi, päätin vihdoin tehdä sen kävelyretken upeassa ruskamaisemassa, josta olin koko viikon haaveillut. Itse asiassa kuvittelin, että sen myötä vatsakin rauhoittuisi. 

Itse retki oli antoisa: 

 

IMG_4518.jpgIMG_4523.jpgIMG_4526.jpgIMG_4537.jpgIMG_4538.jpg

Kävelin Haltialan pelloilla ja päädyin kiertämään vielä Paloheinän vitosen. 

Tarkoitukseni oli taivaltaa vielä Paloheinästä kotiin, mutta pururadalla jotain ylämäkeä kivutessani huomasin, että olen oikeastaan varsin uupunut. Hiki ei virrannut, vaan pikemminkin palelin, vaikka mielestäni olin pukeutunut lämpimästi. Päästyäni metsästä pysähdyin hetkeksi tasoittamaan hengitystäni, ja yhtäkkiä maailma alkoi pyöriä silmissäni. Menin kyykkyyn etten kaatuisi, ja kun nousin, maailma musteni. Vatsassa kouri raivokkaasti. Siitä tokenin jotenkuten ja suunnistin bussipysäkille. Palelin yhä pahemmin. Bussi onneksi lähti pian, mutta jouduin matkustamaan Käpylään saakka ja vaihtamaan siellä bussia jotta pääsin kotiin. 

Kotona odotti sauna ja se lämmitti palelevaa, mutta saunan jälkeisellä aterialla romahdin taas. Raahauduin sänkyyn ja makasin yön puolitajuttomana. Jossain vaiheessa mittasin kuumeen ja lukema oli lähellä 38:aa. Vatsan vasemmalle alakolmannekselle koski niin etten voinut hengittää, joka paikkaa kolotti, pikkusormia myöten. Mitenkään päin ei voinut olla. Yökötti ja puistatti. Varmaan sellaiselta tuntuu, kun on ottanut myrkkyä.

Tunne oli pelottavan tuttu.

Nukahdin otettuani vastamyrkyksi kunnon annoksen särkylääkettä. Aamulla pienen soundcheckin jälkeen totesin, että merkittävää parantumista ei ollut havaittavissa. Tapaus oli selvä, eli hoitoon oli päästävä.

Jälkikasvu tarvitsi autoa työmatkaa varten, joten sain a-mieheltä pikaisen kyydin toivomaani paikkaan, eli Marian sairaalaan. Siellä olen ennenkin asioinut samanlaisessa tilanteessa. Siellä olisivat kaikki asiaan liittyvät tietoni.

Nousin autosta ja a-mies jatkoi saman tien matkaansa kotiin. Kävelin kohti sairaala- ja terveyskeskuspäivystyksen pääovea. Oli oudon hiljaista. Kävelin oven viereen. Sisällä oli tyhjää ja pimeää. Ovessa oli juliste, jossa kerrottiin päivystyspolikinikan muuttaneen, ja että hoitoa saisi Haartmanin, Jorvin ja Peijaksen sairaaloissa. 

Hetkeksi menin lähes paniikkiin. Mitä tehdä? A-mies oli lähtiessämme työntänyt käteeni 50 euron setelin taksimatkoja varten, koska tiesi, ettei pääsisi minua noutamaan. Niinpä könkkäsin lähimmälle taksiasemalle Kampin metroaseman tuntumaan. Siellä oli kaikeksi onneksi vapaa auto ja hetken kuluttua olin jo Haartmanin sairaalan ovella. 

Ilmoittautumisjono oli lyhyt. Sairaanhoitaja kävi oireet kuvailtuani pikaisesti konsultoimassa lääkäriä lasioven takana. Näin heidän nyökyttelevän ja vilkuilevan minua. Sairaanhoitaja tuli takaisin ja mittasi crp:n pikatestillä. Se oli selvästi koholla. "Keltaista viivaa pitkin odotustilaan, huoneesta 3 lääkäri kutsuu nimellä." Tein työtä käskettyä.

Ilmoittautumisjonon lyhyys sai selityksensä heti kun saavuin odotustilaan. Se oli täynnä ihmisiä. Keskusteluista kävi ilmi, että jotkut olivat olleet siellä jo tuntikausia. Minun saapuessani kello oli kymmenen tienoilla. Pikku hiljaa ilmoittautumisjonossa näkemiäni ihmisiä ilmaantui odotustilan tuoleille. Jotkut olivat selvästi tuskissaan, jotkut vain vähän. Moni arpoi, lähtisikö sittenkin kotiin potemaan. "Tässä testataan, kuka on oikeasti sairas!" eräs hihkaisi. Ketään ei naurattanut. 

Tilanteet etenivät silminnähden hitaasti, mutta tarkkaavainen sivullinen olisi voinut tehdä monenlaisia huomioita. Minäkin yritin, vaikka suurimman osan aikaan kökötin silmät kiinni puolihorteessa.

Laitoksen henkilökunta teki jatkuvasti töitä. Ihmisiä kutsuttiin hoitohuoneisiin ja passitettiin tutkimuksiin tai lähetettiin kotiin reseptin tai muun hoito-ohjeen kanssa. Jotkut olivat tulleet turhaan, mutta ei heitä siitä soimattu. Potilasjono, joka siis päivystyspoliklinikalla lienee ehtymätön luonnonvara, eteni hitaasti mutta varmasti koko ajan. Henkilökunnan tahti oli kuitenkin kiivas. Seinän takana oli ilmeisesti tila, jossa ambulanssilla tuodut potilaat otettiin vastaan. Lääkäri ja hoitajat kävivät jatkuvasti myös siellä hoitamassa todellisessa hädässä olevia, huonokuntoisia potilaita. Silti he ainakin päällepäin vaikuttivat rauhallisilta ja ystävällisiltä.

Mutta valitus odotushuoneessa vain kiihtyi. Kerran yksi hoitaja käveli ohi kahvikuppi kädessään. Häntä mulkoiltiin vihamielisesti. Odotushuonetribunaalin tuomio tuntui olevan, että ei tuo taida muuta tehdäkään. 

Tilanne eli. Kerran seinän takaa kuului kovaa karjuntaa ja kiroilua, kilinää ja kolinaa. Ihmiset huokailivat ja puhisivat. Yksi seurue yritti pitää tunnelmaa korkealla juttelemalla kovaäänisesti.

Joltakulta otettiin verinäyte siinä kaiken kansan keskellä. Näytteen antajaa ei tilanne näyttänyt haittaavan, kanssaodottajat suhtautuivat tilanteeseen lähinnä uteliaasti. 

Joku meni vessaan ja tuli sieltä hetken päästä pois, jolloin hoitaja meni vessaan ja teki siellä jotain. Lähimpänä istuvat, minä mukaan lukien, yrittivät nähdä, mitä hoitaja teki.

Kaksi kauan erossa ollutta ystävää kohtasivat toisensa sattumalta. Tämä taisi sulattaa paatuneimmankin odotushuoneammattilaisen kylmän sydämen.

Piilouduin hälinältä huonon oloni muurin taakse. Nojasin seinään (olin ollut tarpeeksi hai hakeutuakseni heti seinäpaikalle) ja suljin silmäni. Aina kun kuulin oven avautuvan, kurkkasin luomien raosta. Joko nyt? Puoli kahden maissa iltapäivällä kuulin kaivatun sanan: oman nimeni. 

Lääkäri näytti karusellista laskeutuneelta. Pikakuulustelussa käytiin läpi olennaiset asiat. Pikapalpoinnilla paikallistettiin kipu. "Ai että 2011 viimeksi? Milloin todettu? Miksi tähystettiin alun perin?" kysymyksiä sateli. Vastaukset minulla oli valmiina. Olin selvä tapaus, aikaa ei tarvinnut käyttää muuhun kuin välttämättömään. Sen verran aristin oudosta kohtaa, että lääkäri suositteli vielä virtsanäytteen ottoa. Menin hoitajan luo, sain kupin käteeni. "Jätä kuppi sitten näytteen antamisen jälkeen sinne vessaan. Ei tarvitse kuljettaa mihinkään" hoitaja sanoi hymyillen. Tein työtä käskettyä, eli menin vessaan, annoin näytteen ja jätin pienelle pöydälle, joka näytti olevan siellä sitä varten. Tulin ulos vessasta ja hoitaja meni sinne kumihanskat käsissään. Selvisi sekin arvoitus.

Takaisin odottelemaan. Lääkäri juoksi edes takaisin. Potilaita tuli ja meni. Puolen tunnin kuluttua oli taas minun vuoroni. "Virtsanäyte oli puhdas" lääkäri ilmoitti suorastaan iloisena. Hymyilin takaisin nyökytellen, olihan se hyvä uutinen, ja tuntui hyvältä, että se ilahdutti väsyneen oloista lääkäriäkin. "Laitan reseptin. Kaksi antibioottia. Sanovat, että paranisi ilman antibioottiakin, mutta sitten täytyisi rampata joka päivä kontrollissa. Onko kotona särkylääkettä? Tarvitaanko sairaslomatodistus?..." Tavanomaiset loppukaneetit, paperit kouraan ja hyvää päivänjatkoa. Kömmin ulos vastaanottohuoneesta.

Infotiskillä kysyin, että onko täällä jossain lähellä taksiasemaa. Neitokainen osoitti kärsivällisen oloisesti tien toiselle puolelle. "Itse asiassa ihan tuossa vastapäätä on taksiasema." Jaaha, no sinne sitten, kiitos vaan, mutisin. 

Ulkona paistoi aurinko täydeltä terältä. 

Mutta mikä on tarinan opetus? Miten se liittyy bloggailuun? 

Kun edellisen kerran jouduin turvautumaan lääkärin apuun tätä samaa vaivaa potiessani, kirjoitin kokemukseni, oireeni ym. ylös tähän päiväkirjaan. Nyt muistiinpanoista oli mitä suurimmassa määrin hyötyä. On nimittäin hämmästyttävää, miten nopeasti erilaiset asiat, tunnelmat ja tuntemukset pääsevät unohtumaan, vaikka ne tapahtumahetkellään tuntuisivat miten tärkeiltä ja rajuilta. Aika kuitenkin paitsi kultaa, myös sumentaa muistot.