Viikko sitten suurin piirtein tähän aikaan opettelin istumaannousuja sairaalasängyn laidalla. 

Tunsin itseni huijatuksi.

Etukäteisinformaation perusteella kuvittelin, että leikkauksen jälkeisenä päivänä pomppisin kuin aropupu iloisena, kivuttomana ja notkeana pitkin osaston käytäviä. Tavoitteena oli nimittäin, että olisin aktiivinen ja jaloillani kuuden tunnin ajan päivässä heti toipilasajan alusta lähtien. Todellisuus oli jotain muuta, puraisi kipeästi.

Ensimmäinen kävelyretkeni suuntautui niinkin etäälle kuin sairaalahuoneen vessaan ja takaisin. Reissun keskivaiheilla odotti akrobaattis-masokistinen suoritus, nimittäin pytylle asettautuminen ja pytyltä nouseminen. Reissun tuotos oli kirvelevä tappio. 

Raahauduin takaisin vuoteelleni ja keskityin odottelemaan luvattua aamiaista. Minut oli alkuyöstä tuotu osastolle heräämöstä ja silloin sain vain nokkamukin pohjalle kaadetun tilkan sinällään taivaallisen kylmää vettä, ja hetken päästä samankokoisen annoksen marjamehua.

Ryystin nyt kummankin mukin pohjalta viimeisetkin tipat siinä toivossa, että polte kurkussani sammuisi. Yritin vääntää noin tonnin painoisen, jyrätyn kehoni edes hieman mukavalta tuntuvaan asentoon. Keskityin kuuntelemaan keskivartalostani nousevia, uusia ja villejä ääniä. 

 

 

Edellisenä päivänä olin saapunut sairaalaan sovittuna ajankohtana. Alkuvalmistelujen jälkeen minut ohjattiin odottelemaan hoitajaa, jonka oli määrä noutaa minut leikkaussaliin. Olin saanut ylleni paidan ja aamutakin, kotona olin jo aamulla vetänyt jalkoihini nivusiin saakka ulottuvat tukisukat. En ollut huomannut kiinnittää tohveleiden takaremmiä, josta hoitaja ystävällisesti huomautti. Ei ollut syytä kompastua ja loukata itseään, vaikka valmiiksi sairaalassa oltiinkin, hahaa. 

Pian kutsu jo kävi ja hoitaja saattoi minut leikkausosaston käytäviä pitkin leikkaussaliin. Se oli futuristinen paikka. Leikkauspöytä oli vain kapea levy, jonka toisessa päässä oli telineet jalkoja varten. Katossa oli valaisimia joka suuntaan, mutta valaistus oli nyt hämärä ja lempeä. Nousin pöydälle pieniä portaita pitkin ja asettauduin hoitajien ohjeiden mukaan selälleni makaamaan asentoon, joka pystyyn nostettuna olisi saattanut muistuttaa jonkinlaista jäykkää hypähdystä tuntemattomaan. 

Kaikkialla oli laitteita ja monitoreja, joihin ilmestyi lukemia sitä mukaa, kun minuun kiinnitettiin erilaisia kojeita. En ollut saanut esilääkitystä, joten oloni oli varsin jännittynyt. Niinpä keskityin vain pysymään rauhallisena ja toivomaan, että tiedottomuus pian vapauttaisi minut miettimästä tulevaa. Monitorista näin verenpaineeni ja sykkeeni vaihtelut.  Toiseen ranteeseeni kiinnitettiin kaksi kanyyliä, toinen käsi jäi vapaaksi. Hoitajat ja anestesialääkäri kävivät läpi tarkistuslistan, ja heti sen jälkeen anestesialääkäri kertoi, että nyt lähtee ainetta suoneen. Sali hiljeni, tunsin ympärilläni olevien ihmisten kiinteät katseet poskillani. Suljin silmäni. Viime sekunneilla yritin mongertaa jonkinlaisen kohteliaan näkemiin-toivotuksen, mutten ole varma, ehdinkö lausua sitä loppuun, ennen kuin liu'uin pimeään. 

 

Nukahdinko sittenkään, ajattelin. Avasin varovasti silmäni. Tajusin, että olin eri paikassa kuin siellä, missä silmäni juuri pari sekuntia sitten suljin. Vai? Peruutettiinko koko homma? Mitä tapahtuu?

Tunnustelin varovasti kehoani, kurkistin peiton alle. Vatsa oli sidosten peitossa, aristi ja turvotti. Mutta mitä tärkeintä: ei avannetta. Jotain nestettä tippui pussista kanyylin kautta suoraan suoneen. Suuta kuivasi ja kurkkua oli raavittu haarukalla. Liikautin jalkojani, yritin kohottautua ja parahdin tuskasta, kun vatsalihakset jännittyivät. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt virtsakatetrin läsnäolosta.

Näkökenttääni ilmestyi silmäpari. Kaikki on hyvin, ääni sanoi. Leikkaus on ohi ja pääsisin osastolle hetken päästä. Kuiskasin, voisinko saada juotavaa. Silmäpari katosi pariksi minuutiksi ja palasi taas. Käteeni työnnettiin nokkamuki. Vain pieni määrä ensin. Hörppäsin mukista vettä, sain sen vaivoin nielaistuksi. Tuntui, että kurkussani heilui jokin läppä. Kähisin, paljonko kello on. Se lähestyi puoltayötä. Leikkaus oli kaikkine vaiheineen kestänyt runsaat neljä tuntia. Nukutettuna olin ollut hieman pidempään. Hoitaja kertoi yksityiskohtia. Hengitysputken asettamisen kanssa oli ollut pientä haastetta. Kun minut oli edellisen kerran nukutettu seitsemän vuotta sitten, äänihuuliini oli hengitysputken asettamisen tai poistamisen kohdalla tullut vaurio, ja sen takia potilastietoihini on nyt tehty merkintä asiasta siltä varalta, että vielä jossain elämäni vaiheessa päätyisin nukutusta vaativaan leikkaukseen. Sepä hyvä, totesin. Silmäpari oli samaa mieltä.

Hetken päästä minut kuljetettiin hissillä ja loputtomia käytäviä pitkin osastolle. Hoitaja kävi tarkastamassa tilanteeni, teki mittauksiaan. Kaikki oli kunnossa. Pyysin lisää juotavaa. Happiviiksien kautta virtasi happea. Näin vain vihreitä verhoja. Olo oli puuroinen, samalla oudon virkeä. Pyysin hoitajalta puhelimeni, piti ilmoittautua kotiväelle. Puhelin ja silmälasitkin löytyivät jostain ja sain viestin näpytellyksi. Otin jopa selfien. Odotin vastausta, kunnes tajusin, että on yö ja kotiväki tietenkin nukkumassa. 

Selailin vielä hetken uutisia, tajuamatta juuri sanaakaan, mutta kun sattumalta onnistuin löytämään kivuttoman asennon, pudotin puhelimen yöpöydälle ja torkahdin keveään, levottomaan koiranuneen. 

 

Sairaalassa vietin kaksi päivää. Ohjelmassa oli syömisen, istumisen ja kävelemisen harjoittelua. Liikkeellä piti olla niin paljon kuin kykenin. Taapersin ympäri osaston käytäviä, ajelin hissillä ala-aulan kahvilaan. Istuskelin päivähuoneessa ja yritin kaikin tavoin olla kiltti potilas. Välillä otin pienet päiväunet, kun särkylääke alkoi vaikuttaa. Söin kaiken ruoan, mitä tarjottiin. Olin antanut vakuuttaa itseni siitä, että näillä keinoilla toipuminen alkaisi nopeimmin ja kotiutumisen hetki koittaisi heti, kun pienen maailmankaikkeuteni olennaisin ja keskeisin asia tapahtuisi, eli suoleni toimisi. 

Säännöllisin väliajoin sairaalahuoneeseen marssi hoitajien armeija ottamaan näytteitä, mittaamaan verenpaineita ja -sokereita, tiedustelemaan kipulääkkeiden tarpeesta, vatsan toiminnasta sekä siitä, minkälaista tuotosta itse kukin oli onnistunut peräpäästään puristamaan, vai oliko ylipäätään onnistunut. Aiheesta keskusteltiin kuin mistä tahansa maailmalla kiinnostavasta teemasta. Ja miksi ei, koska jokainen kikkare tai pisara oli uutinen ja siten myös pitkä askel kohti kotiutumista. 

Kohdallani tuo autuas hetki koitti kuitenkin jo ennen kuin uudelleenohjelmoitu ruoansulatusputkistoni oli vielä ehtinyt tehtäviensä tasalle. Ja tarkoitan nyt siis kotiin pääsyä. Oli lauantai ja lääkärikierrolle oli päästy vasta myöhään iltapäivällä. Lääkäri tutki tilanteeni ja totesi lyhyesti, että koska olen nähtävästi hyvävointinen  ja -kuntoinen potilas, jolla kivut hallinnassa ja realiteetit tiedossa, voisin mainiosti pärjätä myös kotihoidossa, etenkin, kun kerroin, että en joutuisi olemaan yksin. Minua paapoisivat ne perheenjäsenet, jotka juuri silläkin hetkellä istuivat päivähuoneessa odottamassa vapauttavaa päätöstä. Kun vielä kävi selväksi, että kaikki tarvittavat todistukset ja reseptit olivat kunnossa, lääkäri nyökkäsi ja toivotti hyvää jatkoa. Ottakaa tänne yhteyttä, jos vointi äkisti huononee. Lupasin ottaa.