Mielessäni on kuluneina päivinä myllertänyt kymmenittäin syitä ja tekosyitä kaikelle mitä minulle Masokistin Unelmassa tapahtui.

Suurin osa ajatuksista on heti synnyttyään kuollut, tai muuten vain joutunut luonnonvalinnan kohteeksi eli kadonnut mielenmaisemastani. Vain muutama vahva ja sinnikäs on jäänyt jäljelle ja kasvanut ja kehittynyt. Niissä on ollut jotain todellista tarkoitusta takana, eikä pelkkiä oletuksia tai toiveita, vaikka ne ovat jääneet enemmän tai vähemmän spekolyysin ja anakyloinnin tasolle ja aineksiksi. Tähän tulokseen joudun usein tyytymään ajan ja tiedon puutteen takia, joten olen iän myötä tottunut luottamaan nopeisiin tuntumiin eli vaistoihini. En sokeasti, vaan elämänkokemuksen voimin.

Tavallisesti jäljitän avainsanoja, jotka tuntuvat toistuvan pohdinnoissani. Tärkeimmäksi sanaksi on tällä kertaa noussut tuo "tapahtuminen". Lyhyesti sanottuna ole päätynyt siihen, että olin kisan aikana tapahtumien kohteena, minulle tapahtui asioita. Minä en hallinnut tapahtumia vaan ne minua. En kutsuisi tätä virheeksi, vaan kohtaloksi. Virhe tuntuu liian ankaralta ilmaisulta, koska jotenkin aina ajattelen kaikkien elämäni aikana tekemieni virheiden olleen tietoisia tekoja. Tietoisiin virheisiin tuleekin suhtautua ankarasti. En kai ole vielä niin kypsynyt kuntoilijana, että olisin ymmärtänyt, että virheitä voi myös ajautua tekemään, vaan itsepäisesti edelleen uskon, että suurimman osan virheistä voi välttää oikeiden tekojen avulla. Se, ettei oikeita tekoja synny oikeaan aikaan, voi johtua myös kohtalosta.

Masokistin Unelma oli kisana osaltani paljolti olosuhteiden summa. Tämä ei ole sama asia kuin kohtalo, oikeastaanhan en edes usko kohtaloon, vaan uskon siihen että ihminen voi vaikuttaa suoraan nykyhetkeensä ja tulevaisuuteensa tekojensa avulla. Ihmiselle ei siten vain "tapahtuisi" asioita vaan hän tekisi niitä, olisi aina itse elämänsä tärkein liikkeellepaneva voima. Joissain tilanteissa olen kuitenkin viime vuosina joutunut miettimään voisiko kaikkeen mitä ihmiselle tapahtuu sittenkin vaikuttaa myös jokin tunnistamaton, hallitsematon voima. Tietenkin minä itse voin myös olla tuo voima, kukaan ihminen ei tunne sielunelämänsä sisältöä kokonaisuudessaan. Ehkä minussakin on vielä käyttämättömiä voimavaroja, jotka on mahdollista herättää eloon.

Mutta höpinät ja selittelyt sikseen. Seuraavasta käy ilmi, että ongelmien erittely on paitsi varsin ristiriitaista myös jokseenkin toivotonta puuhaa, mutta yritän silti. Sen olen velkaa itselleni, että jollain tavalla jäsennän kirjalliseen muotoon piinallisia ajatuksiani edes kahden seikan osalta. Valitan jos tekstiin sisältyy epäloogisuuksia jne, mutta kirjoitan tätä elämänkiireen keskeltä. Minun on nyt vain puhdistettava pöytää tältä osin, jotta kaikelle uudelle järjestyy tilaa.

Masu

Ongelmieni ydin, tai siis syy siihen että kävelin pitkään matkan loppupuolella ja hävisin siten runsaasti aikaa, sijaitsi kirjaimellisesti minun uumenissani. Jotain on täytynyt mennä tankkauksessa pieleen. Malto- ja urheilujuomia en voi syyttää. Ne toimivat kuten piti, niin ennen kisaa kuin kisan aikana. Nesteet imeytyivät, energiaa sain, voimiahan riitti sentään viideksitoista tunniksi. Tehot eivät olleet kovat, vaan päämääränä oli edetä rauhallisesti ja voimia säästellen maaliin asti.

Siksipä on mahdollista että tankkasin kenties liikaa kiinteätä ruokaa.

On kuitenkin mahdollista, että tankkasin liian vähän kiinteätä ruokaa.

Kumpikin edellämainittu saattoi olla syynä vatsakramppeihini. Pohdintojen jälkeen olen tullut tulokseen, että minun on opeteltava tankkaamaan enemmän suorituksen aikana. Ennen suoritusta vain se mikä on välttämätöntä. Tämä säästäisi repaleista suolistoani. Voisin jo vähitellen uskoa sen, että tankattu energia riittää vain 20 - 30 kilometrin matkalle, ilmeisesti kehon koosta riippumatta. Minun kohdallani tilanne voi kaiken lisäksi olla vielä jollain tavalla toisin, tietäisinpä vain miten. Selvää on, että vaivani vaikuttaa nimenomaan nesteiden imeytymiseen, joka taas sitten vaativissa sääolosuhteissa taitaa olla kaikkein tärkein onnistumiseen vaikuttava tekijä. Säitä ei kuitenkaan ole mahdollista hallita.

Kävelyn määrä

Olen myös paljon pohtinut sitä, olisiko minun sittenkään tullut kävellä niin paljon jo ennen kuin oli pakko.

Vaikka joka paikassa neuvotaan nimenomaan kävelemään jo ennen kuin on pakko.

Paljon on ollut puhetta siitä kuinka vaikeata kävelyjaksojen jälkeen on taas aloittaa juokseminen. Myönnän että kisan aikana havaitsin tämän itsekin. Olin todennut seikan myös aiempien harjoituslenkkieni aikana. Siksipä uskaltaisin väittää, että tähän ei suoritukseni kompastunut. Pikemminkin päinvastoin. Olen sitä mieltä, että lisäkävelyt lämpötilan kohottua hellelukemien tuntumaan säästivät voimiani niin että pystyin ylipäänsä jatkamaan etenemistä maaliin asti. Eli todennäköisesti tämän kokemuksen perusteella aion tulevissa kisoissa kävellä täsmälleen tuntemusten mukaan. Kävelyn määrään vaikuttavat tietenkin myös reitin korkeuserot ja alustan vaativuus, joita ei niinikään ole yleensä mahdollista hallita. Tässä tapauksessa alustana oli tasainen hiekkatie, ja korkeuserojakaan ei ollut muutamaa metriä enempää.

Mielessäni on saanut runsaasti palstatilaa myös ajatus, että jos olisin alusta asti juossut hiukankin, sanotaan nyt vaikka 15 s/km nopeammin, minun ei olisi tarvinnut olla radalla niin pitkään ja siten väsyä, eikä suolistonikaan ehkä olisi väsynyt.

Joka paikassa kuitenkin kehotetaan aloittamaan rauhallisesti, ja olenhan minäkin joidenkin pitkien harjoituslenkkien aikana yltänyt negative splitiin, vaikka tässä juoksussa se ei ollut päämääräni. Pidin alusta asti todennäköisenä, että toinen puolisko vie enemmän aikaa kuin ensimmäinen, koska tiesin helteisen sään verottavan voimia paljon enemmän kuin osaisin edes kuvitella. Siitäkin huolimatta, että älysin ottaa kuumimmat iltapäivän tunnit tosi rauhallisesti. Nestehukka on kavala olio. Vaikka se ei pääsisi loisimaan elimistössä kovin suureksi, se syö juoksijalta suhteellisesti ottaen enemmän voimia kuin sen koosta ja olemuksesta voisi päätellä.

Toki olisin mielelläni juossut tämän kisan loppuun asti, mutta kun en voinut. Ehkä joskus sitten voin, "ultrauran" tässä vaiheessa lienee viisainta pitää katse tulevaisuudessa eikä polttaa mieltä ja kehoa loppuun ottamalla paineita tulostavoitteista. Jotenkin minusta on hienoa, että tässä iässä voin edes toivoa voivani vielä kehittyä. Juoksu on osa elämääni, ei pelkkää onnistumisen tunteiden tavoittelua, vaan toivottavasti pitkäjänteistä 'puuhastelua', kuten suosikkikeskustelupalstani ylläpitäjä asian ilmaisee. Puuhasteluun kuuluu myös epävarmuutta ja tutkimustyötä ja erityisen runsaasti turhilta tuntuvia kokeiluja.