Lienee vain syvästi inhimillistä, että tunteva ja ajatteleva ihminen aika ajoin tulee miettineeksi, vastaako ja missä määrin hänen ulkomuotonsa vallitsevia kauneus- tai muita ihanteita. Erityisen paljon on jostain syystä ainakin minun silmiini osunut mediassa näitä pohdintoja. Taitaa olla niin, että keskimääräistä enemmän ulkonäköään tutkivat juuri liikunnallisen elämäntavan omaksuneet henkilöt. Eli joidenkin näkemysten mukaan juuri he, joiden ei "tarvitsisi" asiaa millään tavalla pohtia.

Minä olen liikunnallinen ihminen, jonka ikävä kyllä täytyy myös kantaa huolta kurveistaan, joten rohkenen seuraavaksi esittää joitakin asiaa koskevia pohdintojani.

Urheilija, joka astuu julkisuuteen kertomaan ulkonäköpaineistaan, saa monesti osakseen kyynisiä ja vähätteleviä kommentteja. Niin sanotut tavalliset ihmiset, jotka kantavat normaali-, yli- tai alipainoaan ylväästi ja tuskittelematta, eivät tietenkään saata ymmärtää, kun joku täydellisen vartalon omistaja kehtaa surra muutamaa ylimääräistä poimua kehossaan. 

Koskettavin esimerkki  on taannoinen aitajuoksija Noora Toivon blogikirjoitus, jossa hän kuvailee pitkän harjoitus- ja kisatauon jälkeistä oloaan. Kovaan treeniin tottunut keho reagoi liikkumattomuuteen voimakkaasti ja hyvin eri tavalla kuin soffaperuna. On vaikeata, jollei mahdotonta pitää paino samoissa lukemissa kuin normaalisti treenatessa. Blogin kuvissa näkyy sinällään aivan normaalin, vahvan ja terveen nuoren naisen näköinen henkilö, joka kuitenkin on "väärän näköinen urheilijaksi". 

Kuka sen voi muka tietää, minkä näköinen ihmisen täytyy olla, jotta voisi olla urheilija?

Näin kuntoilijan näkökulmasta tuntuu aivan kohtuuttomalta, että ihmisen on hävettävä kehoaan, etenkin, jos se on kenties nopeassa tahdissa muuttunut huonoon suuntaan syistä, joihin ihminen itse ei voi vaikuttaa. Itse myös jossain määrin tunnistan tuon häpeän tunteen. Sen verran monta kertaa olen käynyt kuilun pohjalla oman vaatimattoman kuntoilu-urani aikana. Kehoni on osoittautunut taitavaksi ja tehokkaaksi rasvakerroksen kerryttäjäksi, ja toisaalta äärimmäisen kitsaaksi luopumaan keräämistään varastoista, olinpa sitten rapa- taikka huippukunnossa. Olen tuomittu laskemaan jokaisen suupalani koko elämäni ajan, jos en halua muuttua tynnyriksi.

Kuten jotkut lukijat ja kanssajuoksijat, joiden kanssa minulla on ollut ilo ja kunnia kohdata tosielämässä, ovat jo havainneet, olen ulkomuodoltani enemmänkin jykevän työhevosen kuin lämminverisen ravurin sukua. Rintava, reitevä ja persevä, kuten tapaan itse kuvailla olemustani (enkä ole suinkaan ainoa, joka on tätä mieltä). Kuten Megan Birch-McMichael taannoin Zelle-sivustolla omasta puolestaan kirjoitti, taidan niinikään olla painoindeksini puolesta lähempänä yli- kuin normaalipainoista. Jos tapaan uusia ihmisiä, kukaan ei ulkonäköni perusteella arvaa, että harrastan (tai nyttemmin kai olisi sanottava, että olen harrastanut) pitkänmatkanjuoksua. Mikäli asia tulee puheeksi, saan osakseni hymyjä, jotka ilmaisevat joko epäuskoista ilahtuneisuutta tai vaivihkaista epäluuloa. Eikä tämä mikään ihme olekaan. Syyllistyn itse aivan samaan, koska teen johtopäätöksiä ihmisten ulkomuodon perusteella siinä kuin kuka tahansa. Kuitenkaan sillä, miltä itse kukin näyttää, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mihin itse kukin voi kyetä. 

Yleensä juoksijan ajatellaan olevan aineettoman kevytrakenteinen ja tavallista pidempisäärinen ihminen. Toisaalta pikajuoksijat ovat näkyvän lihaksikkaita, koska he tarvitsevat suorituksessaan runsaasti räjähtävää voimaa. Mielikuva johtuu todennäköisesti siitä, että maailman huippu-urheilijat ovat sen näköisiä kuin ovat.

Valitettavan usein kuntoilijoita verrataan suoraan huippu-urheilijoihin ja todetaan, että ilman huippu-urheilijan ominaisuuksia on kenenkään turha edes harrastaa kyseistä lajia, koska hyviin tuloksiin ei ilman näitä ominaisuuksia voi päästä. Ollaan suoritus- ja tuloskeskeisiä. Unohdetaan harrastelijatason kilvoittelu omaa heikkoutta ja periksi antamisen halua vastaan, vaikka siinä on kyse periaatteessa samasta kilvoittelusta kuin huipuilla. Erot suoritusten välillä ovat pelkkiä lukuja. Yksilöllinen kehitys on tärkeintä niin kuntoilijan kuin huippu-urheilijan kohdalla. Tuo kehitys motivoi, vaikka olisi miten vaatimatonta.

Unohdetaan myös, että jokainen häntäpään maratoonari, joka kenties olosuhteiden pakosta kävelee osan, joskus jopa suuren osan matkasta, on paremmassa kunnossa, terveempi ja myönteisempi ihminen kuin yksikään kotisohvalta käsin toisia ja heidän valintojaan arvosteleva, kaikkitietävä peruna. Siinäkin tapauksessa, että tämä peruna olisi joskus sattunut yltämään keskinkertaiseen tai jopa sitä parempaan suoritukseen omassa lajissaan. Peruna on silti aina pelkkä peruna, joka ei mahda itselleen mitään. Oli tässä itua tai ei.

En kaikesta huolimatta edes yritä peitellä sitä tosiasiaa, että haluaisin olla aivan eri näköinen ja muotoinen kuin olen. Liekö ihmiskunnassa yhtään yksilöä, joka olisi täydellisen tyytyväinen ulkonäköönsä. Jos on, toivotan hänelle pitkää ikää. 

Miten nämä ihanteet sitten syntyvät? Epäilemättä yksi kanava on seksuaalinen vetovoima. Se on monimuotoinen asia, jota on mahdoton tyhjentävästi ja riittävän monipuolisesti ottaa aina huomioon, eikä seuraavassa liene tai ole niin edes yritetty tehdä.

Erään Mic.com-sivuston artikkelin mukaan naiset ja miehet pitävät itsessään ja toisissaan arvossa aivan erilaisia piirteitä. Artikkelissa todetaan, että naisten ja miesten käsitykset ihanteellisesta naisvartalosta eroavat toisistaan enemmän kuin molemmille sukupuolille yleiset käsitykset ihanteellisesta miehen vartalosta. Tekstin kuvitukseksi hahmoteltujen "frankensteinilaisten" mallivartaloiden perusteella näin myös on. Naisten osalta voisi tiivistää, että naiset itse haluaisivat näyttää tyttäriltä, kun taas miehet ihailevat naisia, jotka näyttävät paremminkin edellisten äideiltä. Naiset haluaisivat itselleen kapean lantion, pienen poven ja pitkät, laihat jalat, kun taas miesten mielestä naisilla saa olla huomattavasti tätä runsaammat muodot. Tietenkin nämä ovat karkeita yleistyksiä, mutta sinällään kiinnostavia: enemmistö naisista ilmeisesti pitää luonnollista kehonsa koostumusta jollain tavalla epämiellyttävänä tai vääränlaisena. Toisaalta taas miehet toivoisivat itselleen yliluonnollisen suuria lihaksia. Kärjistetysti ilmaistuna siis. Miehet myös toivoisivat naisille lähes yliluonnollisen vaarallisia kurveja.

Ei silti, ettenkö minäkin kaipaisi niitä aikoja, kun en vielä osannut arvostaa itseäni edes sen vertaa kuin nykyään. 18-vuotiaana olin jokseenkin saman mittainen kuin nyt mutta painoin 52 kiloa ja olin mielestäni aivan liian pullea. Kuten Noora Toivo asian ilmaisi, tärkeätä olisi olla sinut kehonsa kanssa. 

Onneksi maailmassa on olentoja, joilta se vielä toistaiseksi näyttäisi onnistuvan. 

 

IMG_0272.jpg