Kaappimaratoonarin kaapin ovien raoista puhkuva raukea höyry väreilee sinihohteisena kaapin sisältä kantautuvien, syvältä nousevien huokaisujen tahdissa. Endorfiinia, ystävät, endorfiinia.....

Yritän kertoa tämän illan lenkistä, jos vain sammaltamatta kykenen.

Juoksin tänään puolitoista onnellista tuntia. Alkumatkasta pohje hieman kipunoi, mutta pysähtelin aika ajoin venyttelemään jalan takaosaa ja pakaraa, ja vähitellen tilanne rauhoittui. Rauhaa.....

Vetelehdin eteenpäin kasvavan riemun valtaamana. Sen verran järki pelasi, että tein vain yhden kokeellisen kiihdytyksen, joka päättyi suorastaan eksistentiaaliseen kipuun pohkeessa. Vielä ei ole kovien vauhtien aika. Mutta mitäpä tässä, ajattelin, askel kerrallaan, tähtitaivaan alla. Vai näkyikö niitä tähtiä, ehkä ne vain sielussani loistivat, ujoina mutta kirkkaina.

Peace, frendit. Jos huomenna on hyvä päivä, yritän kietaista vielä kierroksen.