Vietnamilainen buffettiateria oli pohjina, kun vedin tossut jalkaan myöhään illansuussa ja lähdin samoilemaan kohti Vantaanjokea. Auringosta näkyi enää purppuranpunainen kaari taivaanrannassa ja sen valo sai koko maiseman näyttämään seesteisen unenomaiselta. 

Lasti vatsassa painoi niin, että ensimmäiset parikymmentä minuuttia nautin illasta kävellen. Olin pukeutunut hölkkää varten, joten käsivarsissa tuntui tietty kalseus heti alusta alkaen. Astelin reippaasti ja annoin ajatusten harhailla omia polkujaan

Rantatielle saavuttuani kengänpohjan alla rusahti jotain. Kumarruin tutkimaan sitä ja samassa huomasin, että että olin saapunut jokakesäisen invaasion tapahtumapaikalle: kenkien ja polkupyörän renkaiden alle liiskaantuneita kotiloita ja etanoita lojui tiellä silmänkantamattomiin. Osa niistä oli kai jo joutunut parempiin suihin, osa oli vasta joutumassa lajitovereidensa ruoaksi - nilviäiset olivat käyneet oikein joukolla siivoamaan joukkotuhon uhreja takaisin luonnon kiertoon. Kymmenittäin etanoita ja kotiloita lähimmän muutaman metrin alueella pyrki yhä sinnikkäästi tien yli ja kuten aina, kaikki samaan suuntaan jokea kohti. Mistä ihmeestä ne tietävät, mihin suuntaan kuuluu mennä? 

Väistelin kävellessäni ruskeita läjiä, vaikka ei niissä sinällään mitään inhottavaa olekaan, eivät ne edes haise millekään. Aukeilla paikoilla ja kumpareiden laella otuksia ei näkynyt tien pinnassa, mutta alavissa ja kosteissa, puskaisissa kohdissa sitäkin enemmän. Ajatus niiden pienten, haavoittuvaisten olemusten tallaamisesta tuntui vain niin julmalta. Ne ovat ilmeisen kannibalistisista taipumuksistaan huolimatta minun ajatuksissani  jonkinlainen rauhallisuuden ja arvokkuuden perikuva. Ehkä taustalla vaikuttaa syvältä lapsuudenmuistoista kumpuava satukirjan kuva, jossa herttainen, pyylevä etanarouva matelee lempeänä ja hymyilevänä hämmästyttävän ohutta ruohonkortta pitkin kantaen ruudullisilla ikkunaverhoilla koristeltua kotia selässään. 

Jatkoin matkaa kohti Tuomarinkylää ja sinne päästyäni pömpötys vatsassa tuntui yllättäen helpottaneen, joten käännyin vielä kohti Haltialaa. 

Hölkätessäni panin merkille, kuinka paljon tuomia joen varressa kasvaakaan. Tänä keväänä niiden kukintavaihe jäi minulta lähes kokematta, mikä on harmi, koska varmasti ne ovat olleet upea ilmestys. Tunnistin tuomet aivan toisesta syystä. Ne olivat kokonaan tuomenkehrääjäkoin seittien peitossa. Ne muistuttivat omalla tavallaan siitä, miten lähellä elämä ja kuolema ovat toisiaan luonnossa, seistessään harmaanvalkoisen viitan peittäminä vihreiden ja kahisevien naapureidensa keskellä, hiljaisina kuin aaveet. En tosin tarkkaan tiedä, tappaako tuomenkehrääjäkoi tuomen vähitellen, vai voisivatko koi ja tuomi peräti hyötyä toisistaan. Joka tapauksessa suuret, seitin peittämät puut ovat aina yhtä vaikuttavia, jopa pelottavia, varsinkin, kun sattuu tietämään, miten kauniita, tuoksuvia ja täynnä elämää ne ovat olleet vain muutamaa päivää aiemmin. 

Eräs varma kesän merkki ovat Vantaanjoen rantatien vallanneet hyönteisparvet. Erityisen paljon niitä on liikkeellä iltaisin, auringon laskettua. Monelle lienevät tuttuja etenkin ne pienet, mustat kärpäset, jotka takertuvat siivistään lenkkeilijän hikiselle iholle. Lisäksi tien yläpuolella lentelee monenlaista isoa ja pientä päivä- ja yöperhosta, itikkaa ja pörriäistä, joista en tunnista murto-osaakaan. Monta vuotta noita seutuja kolunneena olen kuitenkin oppinut yhden asian, eli juostessa on syytä pitää suunsa kiinni. Hyönteiset eivät nimittäin seuraa rantatien jalankulkuliikennettä, vaan lentelevät omien aikataulujensa mukaan, siihen suuntaan kuin haluavat ja sellaisella  vauhdilla kuin pääsevät. Niiden liikkeiden mukaan on jalankulkijan (saati pyöräilijän) puolestaan mahdotonta sovittaa matkantekoaan. Kaikista varotoimista huolimatta onnistuin saamaan kieleni päälle ainakin yhden kärpäsen ja imaisemaan sieraimeeni jonkin perhosen tapaisen. Oli vaikea saada jäännöksistä tarkemmin selvää. 

Aurinko vajosi nopeasti ja kun olin kääntynyt Haltialasta kotimatkalle, taivas oli jo tummenemassa. Pusikoista hiipivä viileys hiveli jalkoja ja kiihdytin tahtia sen verran kuin vatsanahka antoi myöten. Ketään muita jalankulkijoita tai edes myöhäisiä työmatkapyöräilijöitä ei enää näkynyt. Naapurustossa olivat ikkunat jo pimeinä kun kaivelin trikoiden taskusta kotiavaimia esiin.