Pitkästä, pitkästä aikaa voisin varmaankin nyt kehuskella, jos vain suinkin uskaltaisin, että hölkkä kulkee. 

No siinähän se tuli jo, se kehu. Taikauskoinen pessimisti ryhtyisi nyt odottamaan suurta maanpinnalle pudotusta. Taikauskoinen optimisti sen sijaan yrittäisi lentää vielä korkeammalla. 

Joka tapauksessa uskallan todeta, että vähitellen olen pääsemässä tilaan, jossa voin itse valita lenkin pituuden. Se jos joku on oivallinen juoksukunnon mitta. 

Onko mitään hienompaa kuin viikonlopun tullen ryhtyä miettimään, minne päin sitä HALUAA lähteä ulkoilemaan, ja sen mukaisesti valita reitin. Eikä tyytyä vain siihen, mitä hikisesti voi kuvitella pystyvänsä tai kykenevänsä.

Selvää on edelleen, että esimerkiksi 10 kilometrin hölkkään menee tänä päivänä huomattavasti pidempi aika kuin kymmenen vuotta sitten. Tai viisi vuotta sitten. On epätodennäköistä, että tilanne tästä merkittävästi enää koskaan kohenee. Mutta edes se tietoisuus ei estä vanhaa ja raihnaista Kaappimaratoonaria tuntemasta aitoa ulkoilemisen, liikkumisen ja hölkkäämisen iloa.

Perjantaina oli loistavan kaunis, aurinkoinen syyspäivä. Ruska tekee nyt tuloaan ja hehkuu päivä päivältä upeammin. Niinpä hyödynsin liukumasaldoa ja lähdin töistä hyvissä ajoin, jotta ehtisin vielä valoisan aikana nauttimaan syksyn väreistä. 

Lähdin ilman sen kummempaa etukäteissuunnitelmaa hölkkäilemään kohti Vantaanjokea. Sää oli suorastaan lämmin, ja olin tyytyväinen, että olin päättänyt jättää pitkähihaisen paidan kotiin. Pitkälahkeiset trikootkin olivat vähän liikaa kaltaiselleni kuumakallelle. Lippis osoittautui sekin hyväksi valinnaksi. 

Heti rantaan päästyäni kohtasin mitä kauneimmat näyt. Laskeva aurinko korosti entisestään värikkyyttä.

IMG_2890.jpg

IMG_2901.jpg

Tarkkasilmäiset lukijat saattavat havaita tässä kuvassa hanhiparven:

IMG_2905.jpg

Hölkkäilin jokirannassa sinne tänne, pysähtelin välillä kuvailemaan ja nautiskelemaan maisemista. Meno tuntui mukavalta, henki kulki ja sain muutaman vauhdikkaammankin osuuden tehdyksi.  Tähän asti olen säästellyt lonkkaani, mutta nyt annoin mennä.

Jokirannassa kasvaa runsaslukuisena tällaista kukkaa, jota en ole aiemmin siellä havainnut. Kasvia oli jopa niin paljon, että se näytti olevan valtaamassa tilaa muilta kasveilta. Kasvin varsi on jopa noin metrin korkuinen. 

IMG_2914.jpg

Käännyin lopuksi vielä Tapanilaan ja siellä, eräässä pientalojen välisessä metsikössä,  kohtasin satumaisen puromaiseman.

IMG_2908.jpg

Lauantaina syksy palasi. Aamusta asti oli pilvistä, hämärää ja sateisen oloista. Sääennusteen mukaan oli kuitenkin tulossa poutapäivä. Pakkasin vyölaukkuun kameran, pikkulompakon ja puhelimen (olen taipunut pitämään sitä aina mukanani), hyppäsin Hokiin ja lähdin jolkottelemaan kohti Paloheinää. Tavoitteena oli kiertää sieltä Pitkäkoskelle ja Kuninkaantammentietä pitkin Haltialaan. 

Sää oli perjantaista viilennyt, mutta jostain syystä lenkin alusta asti hikoilin runsaasti, vaikka vaatetta ei mitenkään liikaa ollut. Tämä ongelmahan minulla on ollut jo vuosien ajan. Hetkessä paitani oli jo läpimärkä, joten ei sitäkään ei sitten tarvinnut enää jännittää. Onneksi olin kietaissut putkihuivin päähäni blokkaamaan enimmät päänahastani valuvat hiet, etteivät ne päätyisi silmiin kirvelemään. 

Paloheinän mäelle on rakennettu uudet, hienot portaat aina huipulle asti. Niitä oli hyödyntämässä nytkin sankoin joukoin väkeä. En kehdannut heitä kuvata, mutta portaita on esitelty esimerkiksi täällä.

Jätemäen viereen, Paloheinän majan tuntumaan on rakennettu köysirata, Seikkailupuisto Korkee Paloheinä. Se oli täynnä erilaisia seurueita liukumassa puusta puuhun. Paloheinän komeille männyille on löytynyt tällaistakin käyttöä. Hieman hirvittää tilanne, jos Seikkailupuiston suosio hiipuu. Kuinka käy mäntyjen.

Jatkoin matkaa, koska päivän pitkiksen agendaan ei porrastreeniä sen paremmin kuin köysiratailua mahtunut. Pitkikseni ovat nykyään noin 20 kilometrin mittaisia. Pidemmälle en ole vielä uskaltanut edes ajatella lähteväni, mutta vielähän tässä on vuotta jäljellä. 

Meno maistui hien tirsumisesta huolimatta. Metsän keskellä on aina ihanaa liikkua, oli alla tietä tai ei. Nyt oli tie, ja kohtalaisen rauhassa sainkin edetä. Väenpaljous jäi Paloheinään. 

Saavuin Pitkäkoskelle ja käännyin Kuninkaantammentielle. Ajatuksissani jolkottelin, kun yhtäkkiä havaitsin jotain liikettä tien pinnassa noin viidentoista metrin päässä. Jokin otus näytti pyrkivän tien yli. Vaihdoin kävelyksi ja lähestyin varovaisesti. Suuri sammakko mönki raajat pitkinä hiekassa. Liekö viileä sää kangistanut sen, koska sen hyppy-yritykset jäivät kömpelöiksi. Se pysähtyi, kun kyykistyin sen vierelle. Tuijotimme toisiamme. Se ei vaikuttanut hermostuneelta, jotan kaivoin nopeasti kameran esiin ja sain otettua potretin.

IMG_2911.jpg

Jatkoin Kuninkaantammentietä rauhallista mutta menevää vauhtia. Hikoilu ei vain helpottanut ja pian suuni tuntui kuivalta kuin hiekkapaperi. Jolkottelin hissuksiin Haltialaan asti, haaveillen kylmästä juomasta. Pehtoorin tuvasta ostinkin pullollisen vissyä, jonka kulautin muutamalla hörpyllä kurkustani alas. Juoma kupli vatsassani aina kotikulmille asti. 

Androidin mukaan olin kulkenut juoksuaskelta yhteensä 19,73 kilometriä ja käyttänyt tähän aikaa yhteensä 2 tuntia ja 9 minuuttia. Android näyttää ilmeisesti hieman liian optimistisia lukemia, mutta siitä huolimatta olin tyytyväinen pitkistelijä.

Tänään sunnuntaina lonkka ilmoitti heti aamusta, että "hölkän voit sitten unohtaa tältä päivältä". Pukeuduin siis kiltisti kävelyvarusteisiin, pakkasin reppuun juomapullon (!), lompakon ja kameran ja ajelin bussilla Pirkkolaan. Sieltä pääsee vaivattomasti Keskuspuiston uumeniin. 

Heti aluksi eksyin hieman reitiltä. Eräässä tietyssä risteyksessä käännyn aina väärään suuntaan, eikä tämä päivä ollut poikkeus. Nopea suunnan tarkistus androidilla, ja pian olin taas tutumman oloisilla väylillä. 

Kävelin rauhallisesti ja tempomatta metsän halki aina Pitkäkoskelle saakka. Mietin mennessäni, mahtaisiko maja olla auki ja kas, olihan se. Astuin muitta mutkitta sisään ja ostin herkullisen munkkirinkilän sekä kupposen kuumaa kahvia. Munkkirinkilän voimin jatkoin matkaa kosken rantaan ja sieltä kosken ylittävältä sillalta lepuuttelin silmiäni näissä maisemissa:

IMG_2922.jpg

IMG_2924.jpg

Ruutinkosken luonnonsuojelualueella on aina jotakin uutta nähtävää. Tällä kertaa ihmettelin pikkuisia, sopuisissa rykelmissä kantojen ja juurakoiden suojissa kasvaneita sieniä.

IMG_2933%20%282%29.jpg

IMG_2935.jpg

IMG_2947.jpg

Erään kaatuneen puun juurakossa on ryhtynyt asustamaan kokonainen pieni yhdyskunta. Sienet kasvavat kuin modernissa kerrostalossa.

IMG_2945%20%282%29.jpg

IMG_2940%20%282%29.jpg

Kantojen ja juurakoiden vierellä kyyristelyn jälkeen hytisin vilusta ja aiempien päivien lenkit tuntuivat jäykistäneen jalkani, joten läksin reippaasti marssimaan kohti Paloheinää. Poikkesin Kuninkaantammentieltä pururadalle ja oikaisin metsän läpi. Kipusin mäkeä ylös ja toista alas. Siinä jalat taas vertyivät. Hiki kihosi uudelleen pintaan. Huomasin, että bussi oli majan pysäkiltä juuri hetken päästä lähdössä, joten pistin lopuksi vielä juoksuksi ehtiäkseni sen kyytiin. Maunulassa jäin bussista odottelemaan jatkoyhteyttä, joka pysäkkinäytön mukaan oli tulossa neljän minuutin kuluttua. Pieni, hyytävä viima puhalsi kosteiden vaatteideni läpi, vaikka yritin paeta sitä katoksen seinien suojaan. Kun bussi viimein kymmenen minuutin kuluttua tuli, olo oli vähintäänkin huurteinen.

Kotona odotti mieluisa yllätys: lämmin löyly.