Joskus reissun jälkeen iskee kohmelo. Se ei ilmaannu heti seuraavana päivänä, kuten jotkut lukijat ja kanssajuoksijat ovat toisenlaisissa yhteyksissä saattaneet havaita tapahtuvan, vaan vasta sitä seuraavana, tai sitä seuraavana. Tosin niissä toisenlaisissa yhteyksissä kohmelo saattaa kestää jopa kauemmin kuin yhden päivän. Älkäämme siis väheksykö kumpaakaan olotilaa.

Olen tätä miettinyt ja tullut tulokseen, että haluton, voimaton ja iloton olotila pääsee huippuunsa, kun kehon palautumisprosessi rasituksista on edennyt tiettyyn pisteeseen. Siinä mielessä reissukohmelo on hyvä asia, koska sen viesti on perimmältään positiivinen. Keho reagoi niin kuin pitää. Mieli on juonessa mukana. Kun kisan odotus ja asiaankuuluva jännitys jää pois, on sopeuduttava tyhjyyteen. Silloin ei ehkä mikään muukaan jaksa kiinnostaa tai ilahduttaa.

Tässä yhteydessä ei voi muuta kuin ihmetellä, miten noita hurjimpia tuloksia tehneet ultramaratoonarit oikein selviävät jälkitiloista, miten heidän palautumisensa etenee. Jotenkin tuntuu, että reissukohmelo olisi suoraan verrannollinen reissun rankkuuteen. Niin kuin niissä toisenlaisissa olosuhteissa tuppaa olemaan asianlaita. 

Joskus on käynyt mielessä, että jopa kovempaa sisua vaatii kohmelon kestäminen kuin itse suorituksen saattaminen loppuun. Onneksi en tiedä, miten asianlaita on. Voin vain ihmetellä sivusta ja arvailla, samalla kuin ihailen kärkimenijöiden kosmista suorituskykyä. Sen verran voin tietenkin tehdä asian hyväksi, että toivotan kaikille mieleisensä tasoisen urakan tehneille pikaista toipumista ja paluuta lenkkipoluille. Elämä jatkuu.

VII E24:n jälkeen, kuten yleensä kisan kuin kisan jälkeen, on käyty paljon keskustelua näiden suoritusten vaativuudesta. Kaltaiseni pienultraajat, samoin kuin he, jotka kenties suunnittelevat hakeutuvansa lajin harrastajaksi, ja aivan varmasti myös monet jo omalla ultraurallaan menestyneet pohtivat huippusuorituksiin yltäneiden harjoittelua ja ominaisuuksia juoksijoina. Useasti näkee käytettävän sanaa 'kova'. Suoritus on kova, tyyppi on kova. 

E24:lla ainakin juoksualusta on kova. 

En tiedä, onko tuo sana kuitenkaan ihan paras mahdollinen kuvaamaan näitä ihmisiä. Minulla on ollut oman harrastuneisuuteni piirissä kunnia saada tavata äärimmäisen kovia suorituksia tehneitä juoksijoita, miehiä ja naisia. En parhaalla tahdollanikaan voi sanoa, että kukaan heistä olisi luonteeltaan erityisen kova. Tai miten kukakin nyt tämän sanan sisällön tulkitsee. 

Pyydän jo etukäteen anteeksi, jos joku pahoittaa mielensä näiden sanojeni takia. Mikäpä minä olen luonnehtimaan ketään sen paremmin kuin kukaan muukaan. Kuitenkin minusta nämä huippusuoritusten tekijät ovat enimmäkseen hyvin herkkiä ja myötätuntoisia ihmisiä, ja ehkä juuri sen takia vahvoja kilpailijoita. En pysty tätä paremmin perustelemaan, tähän käsitykseen olen vain tullut. Eivätkä he pääasiassa nauti siitä, että voittavat tuon ja tuon kilpakumppanin, vaikka tietenkin se myös motivoi kisan aikana, jos enemmän tai vähemmän leikkimielinen kaksinkamppailu on ollut käynnissä jo pitkään. Tinkimättömyys kohdistuu kuitenkin heihin itseensä enemmän kuin muihin. Toisen nujertaminen ei ole ehkä tärkeintä. Huonoilla hetkillä - joita väistämättä tulee myös huippujuoksijoille - heillä on meitä muita enemmän sisua pysyä valitsemallaan tiellä ja tavoitella parastaan. He taipuvat, ja palautuvat ennalleen, ja jatkavat matkaa entistä vahvempina. Ehkä jopa monta kertaa saman kisan aikana. Tai sitten yrittävät uudelleen seuraavassa kisassa. Tai sitä seuraavassa. Vahva taipuu paineen alla, painuu siltakaareenkin, kun taas kova ei kykene joustamaan, vaan katkeaa. Vahvan ei tarvitse nujertaa heikompaa, koska tietää pärjäävänsä kaikesta huolimatta. Hän on herkkä omille ja muiden viesteille, seuraa niitä kiinnostuneena ja vastaanottavaisena, ja siinä ehkä piilee hänen voimansa. Kova ei puolestaan koskaan voi olla varma, kestääkö hän itse saatikka muut ehjänä, jos hän sattuu kaatumaan, koska se ei häntä ehkä edes kiinnosta. Ehkä kova ihminen hakee menestyksestä sitä, mitä ei itse kykene antamaan: myötätuntoa. Hänpä toisaalta sitä kipeimmin olisi tarvinnutkin.

Sanotaan, että hyvä soturi kunnioittaa vastustajaansa. Ultrajuoksijat ovat pääsääntöisesti rauhantahtoista väkeä (kuten hyvät soturitkin epäilemättä), mutta tietyllä tavalla soturimainen asenne taitaa monella olla omaan tekemiseensä ja kilpailemiseensa. Pahin, ovelin ja häikäilemättömin vastustaja kun on - kuten myös Kaappimaratoonari on saanut monesti kokea - oma itse.