Viikko toipumista takana. 

On ollut todettava, kuinka helposti sortuu raunioiksi se, mitä on hartaudella rakennettu. 

Sain (ainakin jälkikäteen viisasteltuna) kokoon melko hyvän harjoitteluputken maalis-toukokuulla ja kunto kasvoi ja kilometrit pitenivät vähä vähältä mutta vääjäämättä. Kaksi päivää ennen leikkausta kävin viimeksi hölkkäilemässä, ja silloin meno tuntui juuri niin menevältä ja kevyeltä kuin pitää. Kuusi kierrosta metsälenkkiä taittui vaivattomasti vähän yli tunnissa, mikä on maaston muodot  (omista muodoistani puhumattakaan!) ja vauhtien kehitys huomioonottaen sekä ihan vanhastaankin osoitus hyvin aluillaan olevasta kunnon kehityksestä. Olisin ollut valmis maratonille, en ehkä ennätyksen rikkojaisiin, mutta ainakin maaliin olisin päässyt. 

Nyt tuntuu aivan mahdottomalta ajatuskin, että ottaisin yhtään juoksuaskelta. Ymmärtäisin, että tuntisin näin, jos olisin ryypännyt ja rällännyt, valvonut ja mässäillyt viikon yhteen putkeen, mutta ei - kyse on silkasta liikkumattomuudesta. Se turruttaa ja veltostaa niin kehon kuin mielen. Jenkkakahvat vahvistuvat ja pohkeet muuttuvat pullataikinaksi. Itseluottamus haihtuu kuin Linnanmäen hattara lapsen suussa ja valuu sohvatyynyjen väliin takapuolia tahmaamaan. 

No ei kaiketi ihan näin, mutta tunnistatte ehkä fiiliksen. 

Ajankulua on ollut kiitettävästi tarjolla eikä ypöyksin ole tarvinnut olla, mutta tietyn pisteen jälkeen mikään ei maistu. Elokuvakanavat olen kolunnut (viimeksi eilen tuijotin yhtä pätkää kymmenisen minuuttia ennen kuin tajusin, että olen jo nähnyt sen).  Lukeminen ja netissä surffailu väsyttävät nopeasti, kun särkylääkepöhnässä yritän tiirustella tekstejä. Syödä ei voi koko ajan, ikävä kyllä. Unet olen yrittänyt säästää lyhentämään loputtoman pitkiä, hikisiä ja kutisevia öitä. Onneksi on tämä blogi, jonka spämmääminen itku- ja valitusvirsillä ja muilla kitinöillä on jo pidempään ollut loistavaa terapiaa. Kai näitä joku lukeekin.

Kun aikaa kerran on, ryhdyin kerrankin oikein ajan kanssa tutkimaan blogini ns. tilastoja. Ne latautuvat hitaasti ja siksi en ole pitänyt tapanani niitä kovin usein edes miettiä. Ne näyttävät mm., jos blogini on linkitetty jonnekin, laskevat lukukertoja ja tuottavat tietoa käytetyistä hakusanoista ja -koneista jne jne. En oikein tiedä, mitä tuolla kaikella tiedolla tekee, mutta se kuuluu Vuodatuksen palveluun.

Havaitsin suureksi ilokseni ja hämmennyksekseni, että joku tai jotkut arvoisista lukijoistani ja/tai kanssajuoksijoista ovat linkittäneet vaatimattomat  raapustukseni eräälle suurelle suomalaiselle keskustelupalstalle sen liikunta- ja juoksuaiheiseen osioon. Lisäksi luonnehtineet blogini sisältöä niin kauniisti, että punastelen vieläkin kuin majakka. En voi muuta kuin nöyrästi kiittää saamastani huomiosta ja siitä, että olet/olette nähtävästi jo kohtalaisen pitkään jaksaneet selata Kaappimaratoonarin tuntoja, havaintoja ja keksintöjä. Kilistän kunniaksenne lasillisen kylmää, raikasta ja makeansuloista mangomehua! Jatketaan harjoituksia!