Ensinnäkin kiitokset kaikille minua kannustaneille! Tälläkin kertaa kannustukset tulivat todella, todella tarpeeseen.

Erityiset kiitokset Outin huoltojengille kaikesta avusta pitkäksi venyneessä juoksukunnon etsinnässä!

Lämpimät ja hellät halaukset varpaita varoen vielä huoltopöytäkavereille T, P ja H!

 

Tämä oli viides 24 h -kisani ja kuudes startti vähintään vuorokauden mittaiselle matkalle, jos Bornholmin 48 h lasketaan mukaan. Kisat ovat olleet kaikki keskenään hyvin erilaisia kokemuksia, vaikka kisapaikka olisi ollut sama. Jokaisesta olen saanut oppia hyvin paljon paitsi juoksuharrastuksesta myös itsestäni.

III Endurance 24 h -kisan teemana oli minun osaltani selviytyminen.

Kaikki alkoi hyvin. Starttilaukaus kajahti klo 12 ja noin 130 juoksijan massa nytkähti liikkeelle. Huippujuoksijat omaa tappavan tehokasta vauhtiaan kärkijoukoissa, minä jättäydyin joukon hännille tapani mukaan. Annoin jalkojen valita vauhdin, ja saamieni tietojen mukaan etenin ensimmäisten tuntien aikana n. 7,5 km/h. Tätä vauhtia olen paljon syksyn ja talven aikana treenannut. Välillä myös kävelin kierroksen suodakseni jaloille palautumishetken.

Arenan mondopäällyste on salakavala. Jotkut juoksijat kuvailivat sitä sanoen, että se on kovempi kuin asfaltti, mikä tietty ensikuulemalta kuulostaa oudolta, mutta pitää minunkin mielestäni paikkansa. Ehkä syynä tähän on se, mitä piilee päällysteen alla, kuten esim. Bislett-stadionilla. Siellä tietääkseni pinnoitteen alla on betonia. Pitkässä reissussa tuntuma on sama kuin juoksisi pumpulilla päällystetyllä asfaltilla:aluksi joustaa melko hyvin.

Kierroksia karttui iltapäivän kuluessa tasaiseen tahtiin ja tankkailin huoltopöydän antimia sekä omia eväitä aina kun siltä tuntui. Join vettä, kokista ja vichyä melko lailla vuoron perään. Kuudelta illalla vaihtui kiertosuunta ja vaihdoin kengät. Olo oli vielä ihan hyvä, jollei erinomainen.

Kahdeksan maissa pistäydyin vessassa ja puuhasin jotain omalla huoltopisteellä, kun tunsin yhtäkkiä huimausta ja samassa ryntäsin vessaan, joka sattui onneksi olemaan vapaana. Täystyhjennys oli totaalinen ns. molemmista päistä. Hoipertelin ulos vessasta ja istahdin huoltopisteelle raijatulle penkille. Hetken päästä olo koheni niin että uskaltauduin taas radalle.

Kävelin ihan hiljaista vauhtia ulkoradalla eteenpäin. Olo huononi pian uudelleen. Kävin yökkimässä parin kolmen tunnin aikana kerran toisensa jälkeen, en edes muista montako kertaa. Kävin lepäämässä pukuhuoneessa ja pääsin taas liikkeelle, mutta heti parin kierroksen juoksun jälkeen vatsalla oli taas asiaa. Väsähdin totaalisesti, energiataso romahti kuin Lontoon silta. Palelin, joten lisäsin vaatetta reilusti. Istuin välillä hetken huoltopisteellä. Olin vihertävän kalpea ja ihmiset tuijottivat minua kauhistunein ilmein, yrittäen silti heikosti kannustella, vaikka ilmeisesti paikkani olisi jollut jossain ihan muualla. Vetäydyin taas tunniksi pukuhuoneeseen. En voinut edes nostaa päätäni ilman, että maha kierähti ympäri. Mieliala laski hetki hetkeltä, pohjamuta kutitteli jo jalkapohjissa.

Lopulta kuitenkin nousin puoliväkisin ylös, puin ylleni t-paidan ja fleecepuseron ja palasin radalle. Raahustin eteenpäin ja tunsin olevani kaikkien tiellä. Tappion kalkki kirveli kielellä ja nenässä. Yritin syödä tai juoda jotain, mitä tahansa, mutta kaikki tuli heti ylös. Outin huolto puuttui lopulta asiaan, ja vähitellen vatsani rauhoittui erilaisten hyviksi koettujen kokeilujen avulla. Join vettä ja kokista ja vichyä pienen pienin kulauksin kävellessäni rataa pitkin eteenpäin, askel askelelta. Kävelin ja join, välillä nappasin jotain kiinteätäkin, sipsin tai appelsiininlohkon tms. Matka taittui uuvuttavan hitaasti, mutta parempi oli silti liikkua kuin kököttää paikoillaan. Näin kuvajaiseni Arenan korkeista ikkunoista. Niiden takana tuulessa ryöppyävä lumi vastasi mielessäni myllertäviä tunteita, ja lasin pinnassa raahusti vihreässä fleecepuserossaan hytisevä uupuneen naisen haamu, väistellen ohi kiitäviä juoksukoneita.

Aina huoltopisteemme ohittaessani tuijottelin P:n pöytään tuomia lystikkäitä kannustuslauseita. Lempeäksi kujeeksi lienivät nuo puiset, pienen alustan varaan kiinnitetyt kyltit alun perin tarkoitettu, mutta aamuyön synkkinä hetkinä niistä oli mittaamattoman paljon apua. Itkun ja naurun rajamailla kulkiessaan ihmisen tarvitsee ensisijaisesti itkeä ja nauraa. Se helpottaa.

Kolmen ja neljän välillä aamuyöstä tankkaus alkoi tepsiä, olin saanut itseni kerätyksi taas kokoon ja pääsin paremmin liikkeelle. Matkaa oli kuudentoista tunnin aikana kertynyt surkeat 70 kilometriä. Pitkällisen harkinnan jälkeen olin silti tehnyt päätöksen, että jatkan kisaa, tosin vaihtoehdot olivat etenemistavan osalta käyneet vähiin. Juosta en voisi, koska vatsa oli jo kireä ja arka kuin viulunkieli eikä hölskytys ainakaan auttaisi nesteiden ja ravinnon imeytymistä. Hieman jo naureskelinkin itsekseni, että jos ei ole ravintoa, mennään sitten vararavinnolla! Ja sitähän tällaisessa laiskanpulskeassa naisihmisessä riittää.

Vararavinnon avulla ihminen voi kävellä hyvin pitkään uupuneenakin. Niinpä aloin asettaa tossua tossun eteen mondolla niin ripeästi kuin taisin. En ole erikseen harjoitellut kävelemistä ennen tätä kisaa, mutta aiemmin elämässäni sitäkin enemmän. Matkavauhti asettui ehkä kuuden kilometrin tuntivauhdin tienoille, mutta toisaalta aikaahan oli vielä peräti kahdeksan tuntia. Alkuperäisen tulostavoitteeni olin saanut unohtaa jo aikoja sitten, mutta asetin uuden tavoitteen: 100 kilometriä. Jos se täyttyisi helposti, miettisin seuraavaa tavoitetta.

 

 

 

 

 

 

Kävelin eteenpäin ja meno tuntui koko ajan paremmalta. Otin soittopelin käyttöön ja musiikki siivitti askeliani. MIeliala kohosi ja jaksoin heilautella kättäni uupumattomille kannustajille radan varressa. Sain myös viestejä kouraani tulospalvelun kautta, suuri kiitos niistä!

Kun kisaa oli jäljellä kaksi tuntia, pysähdyin tauolle hetkeksi. Olin edennyt lähes tauotta kuusi tuntia ja matka alkoi taas painaa. Aiempi energiatason romahdus oli myös jättänyt jälkensä. Tuossa vaiheessa ajattelin, että 110 kilometriä voisi olla mahdollinen. Istuskelin hetken huoltopisteellä, nautiskelin eväitä ja lähdin taas liikkeelle.

Arenalla oli pakkaskeleihin tottuneelle turhan lämmin, mikä aiheutti sen, että jalat olivat hionneet heti alusta alkaen. Varpaisiini alkoi kehkeytyä rakkoja pitkän kävelyn aikana. Tämä teki matkanteosta uudestaan hieman tuskallista. Onneksi olin ottanut varusteisiin mukaan rakkolaastarit ja hoidin pahimmat niillä. Pienet muttei yhtään vähemmän kivuliaat ihovammat saivat luvan olla. Lyhyenkin pysähtymisen jälkeisen liikkeellelähdön aikaan ne haittasivat eniten, mutta parinkymmenen metrin kävelyn jälkeen ne ikään kuin turtuivat - tai sitten mieli ei enää jaksanut välittää niistä.

Kun kisaa oli tunti jäljellä, totesin, että jos vielä jaksaisin kirittää, 120 kilometriä tulisi ehkä täyteen. Niinpä päätin unohtaa rakot ja lähdin vielä rynnimään niin kiivaasti kuin pystyin. Ratkaisu jäi viimeiselle kierrokselle, kuten oikeiden urheilijoiden kohdalla joskus sanotaan. Tulosluetteloon merkittiin kohdalleni lukema, joka on muutaman metrin yli 120 kilometriä.

Miesten kisassa Norja kääri kaksoisvoiton, voittaja oli Gjermund Sörstad tuloksella 226,9199 km, kakkostilalle ehti Per Audrun Heskestad tuloksella 218,8458 km kolmanneksi sijoittui Joensuun Katajan Jari Soikkeli tuloksella 213,6201 km, onnittelut! Naisten kisan, ja samalla kokonaiskisan, voitti japanilainen Sumie Inagaki tehden uuden naisten sisäratojen maailmanennätyksen 24 tunnin juoksussa. Hänen tuloksensa oli huikeat 241,4269 km. Toiseksi ja kolmanneksi sijoittuivat Endurancen Outi Siimes 210,5679 km:n ja Marjukka Sinisalo 188,4197 km:n tuloksilla. Onnittelut!

Nyt lepoa ja palauttelua ja varpaiden parantelua viikko pari. Sitten seuraavan haasteen kimppuun.

Tästä kisasta jäi pienoinen pettymys tuloksen osalta, mutta en silti ihan alamaihin uskalla itseäni päästää, koska kuitenkin jaksoin olla liikkeellä vielä viimeiselläkin tunnilla, mikä oli rinnakkainen tavoitteeni.