Myönnän, että olen viime aikoina antanut epätoivolle ja pessimistisille ajatuksille tilaa.

Hiljattain paljastunut selkäruotoni tilanne ei tuntunut aluksi kovin huolestuttavalta, kun kuitenkin olin pelännyt paljon pahempaa, kenties akuuttia ongelmaa. Saatuani radiologin lopullisen analyysin kävi kuitenkin ilmi, että ihan niin vähällä en ole päässyt kuin mitä alustava lausunto antoi ymmärtää. Vähitellen, kun olen totutellut ajatukseen, että jäljellä oleviin vuosiini on sisältyvä asteittain pahenevia kipuja ja särkyjä, liikeratojen jäykkyyttä ja rajoituksia, joiden estämiseksi en voi tehdä paljonkaan, mieliala on ollut kieltämättä laskusuunnassa.

Pähkäilyä on myös aiheuttanut se tosiasia, että tilanne on nähtävästi jostain syystä nopeasti pahentunut viime kesän aikana. Olen tutkinut vanhoja muistiinpanoja tässä blogissani, ja havainnut, että olen kantanut vaihtelevia niska-hartiaseudun sekä lievissä määrin selän ongelmia mukanani jo vuosia. Ensimmäiset tanakammanpuoleiset jumitukset muistan kokeneeni jo 90-luvun lopulla, kun olin käynyt läpi lasten odotukset, syntymät ja vauva-/taaperoajat ja palannut työelämään. Kivut ja säryt, ankaratkin, ovat tulleet ja menneet, enkä ole jäänyt niitä sen kummemmin märehtimään. Niitä on ollut yleisesti muillakin samanlaista elämänvaihetta eläneillä ja jotenkin olen vain sopeutunut.

Kun nyt sitten mietin nykyhetkeä, koen nyt joka päivä samaa mitä aiemmin koin vain ajoittain. Jäykkyys ja särky ovat kehossani aamusta iltaan. Näin ei ollut vielä keväällä. Rappio on edennyt hiipien, salakavalasti ja itsestään meteliä tekemättä. Pienet, satunnaiset naksahdukset ja poksahdukset ovat muuttuneet alituiseksi nirskumiseksi ja narskumiseksi. Ninjan ammatista en enää voine edes haaveilla, sen verran desibelejä vartaloni tuottaa tänä päivänä eetteriin.

Yhtä syyllistä on mahdotonta osoittaa. Epäilen kuitenkin, että viime kevään ja kesän liikkumattomat jaksot ovat edistäneet turmiota. Totta on, että olen tehnyt kirjoituspöytä- ja päätetyötä enemmän tai vähemmän päätoimisesti jo 80-luvun puolivälistä asti, eli kohta kolmekymmentä vuotta. Ehkä kuluminen on juuri nyt, näinä kuukausina, edennyt vaiheeseen, jossa oireilu on voimakkaimmillaan. Jostain nettiartikkelista luin lohdukseni, että kulumat eivät kaikissa vaiheissaan olisi yhtä kivuliaita, etenkään siinä vaiheessa, kun liikkuminen on riittävästi rajoittunutta. Siinäpä ”iloinen” uutinen.

Hyvä asia on, että liikunta todella auttaa. Teho voi olla myös henkistä laatua, mutta mitäs sitten, jos kerran tehoaa. Ehkä korvien välissäkin on joitain nikamia, joita voidellaan hapella. Olen tätä ”surutyötä” purkaakseni säännöllisesti ulkoiluttanut lenkkareita ja kolunnut kotikaupunkini katuja ja ulkoiluväyliä lähes päivittäin. Lenkkipäivien iltoina olotila on yleensä parhaimmillaan, kun verenkierto nikamia tukevissa lihaksissa on vilkasta ja aivan erityisesti siksi, että silloin on myös pää täynnä raikasta ilmaa ja entistä tuoreempia ajatuksia.

Ainoa juoksu- tai kävelyharrastusta varjostava havainto toistaiseksi on, että ylämäkijuoksun tai –kävelyn vaikeudella ja näillä kaularangan kulumamuutoksilla näyttäisi oleva selkeä yhteys. Lienen ruikuttanut täälläkin siitä, miten tuntuu, että ylämäkiä tarpoessani hengittäminen on työlästä, jalat ovat oudon voimattomat ja päälakea sekä sormenpäitä myöten tunnen pisteleviä (kipu)aistimuksia. Keväällä pistin nämä infektiokierteen ja huonon kunnon syyksi, mutta nyt treeniä on alla jo niin paljon, että ylämäissä ei pitäisi mokomia ongelmia tulla. Todennäköisesti ovat lähtöisin alati ylirasittuneista niskan ja hartian sekä selän lihaksista, joilla keho yrittää korjata ja tasoittaa kaularangan väärää asentoa ja auttaa tyhjänäkin painavan päänupin tukemisessa.

Mutta ei se mitään. Ihminen on sopeutuvainen, ja kaipa minäkin jossain vaiheessa tästä itseni säälimisestä pääsen eroon ja voin taas suunnata energiaani paljon rakentavampiin ja miellyttävämpiin asioihin. Jos ei muuten niin buranan voimalla, kuten vanha viidakon sanonta kuuluu.