Pahamaineinen järjestysluku 13 ei millään tavalla ainakaan haitannut tämän vuoden Ponnenjärven non-stop 24 h –kisaa. Keliolosuhteet olivat suotuisat, yöllä sateli muutamaan otteeseen jokunen pisara vettä, tuuli oli ajoittain hyvin navakkaa, mutta päivällä oli poutaa ja jopa aurinkoista eikä missään vaiheessa liian lämmin.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Retki alkoi perjantaiaamuna, kun huoltajaksemme lupautunut seuratoveri urakoi autollaan matkaseurueemme kokoon ympäri Etelä-Suomea. Autoon ahtautui neljä ihmistä juoksuvermeineen. Varusteita oli mukana myös "kaiken varalta", kuten tämänkaltaisissa kisoissa lienee tarpeen olla. Ainakin kaltaiseni noviisin mieltä rauhoittaa, jos suoritus ei jää ainakaan varusteista kiinni. Autokuntalaisiimme kuului myös kokeneempia juoksijoita, jotka olivat onneksi osanneet minua paremmin arvioida kisan aikana tarvitsemiensa varusteiden määrät. No, ensi kerralla lupaan viedä vähän vähemmän tilaa.

 

Matka sujui rattoisasti ja sopivan joutuisasti asiaankuuluvin kahvi- ja ruokatauoin. Perille saavuimme hyvissä ajoin, jotta saimme hiukan levätä ja orientoitua paikan tunnelmaan. Ajelimme myös autolla reitin pariin otteeseen läpi, mikä osoittautui todella fiksuksi teoksi. Reitti oli 10 kilometrin mittainen ja tavallaan helppo, kun aina vain käännyttiin oikealle ja tavoitteena oli pitää Ponnenjärvi oikean kyljen puolella. Olennaista olikin tietää, missä kohtaa sopii kääntyä. Järvi ei nimittäin ollut näkyvissä koko reitin mitalta.

 

Kello kävi ja lisää kisailijoita saapui Sepänniemen lomakylään, missä eri puolilta Suomea tulleet juoksijat olivat varanneet mökkejä majapaikoikseen. Meidän tupamme oli alun perin ns. naisten tupa, mutta naisten vähyyden takia sinnekin majoittui enimmäkseen miehiä. Siitä huolimatta mökkiä taidettiin koko ajan kutsua "naisten tuvaksi", mikä oli lähinnä hupaisaa.

 

Ideana kisassa oli lyhyesti sanottuna siis kiertää Ponnenjärveä tauotta 24 tuntia valitsemallaan tavalla, juosten, kävellen tai jopa pyöräillen. Joka tunti matkaan lähti kellokas, eli eräänlainen esijuoksija, joka piti tasaista kuuden minuutin kilometrivauhtia. Ultrailijoiden vauhdit olivat lähes järjestään alhaisemmat. Tasan kello 18 kisan organisaattori Marja-Liisa Rannikko ampui lähtölaukauksen. Siitä alkoi 24 tunnin taival, täynnä käänteitä ja kärsimystä, kuin myös ilon ja helpotuksen hetkiä.

 

Oma suoritukseni sujui hieman paremmin kuin olin ajatellut. Salainen haaveeni oli ollut pysyä liikkeellä ehkä kolmen maratonin verran, eli taittaa noin 120-125 kilometrin mittainen matka. Tähän olin ajatellut kykeneväni pienin lepo- ehkä myös nukkumistauoin. Onnekseni sain kuitenkin seuraa kisan toisesta naisosanottajasta peräti 60 kilometrin ajaksi. Etenimme yhdessä melkein läpi yön, jonka jälkeen Sini päätti pitää lyhyen lepohetken antaakseen armoa kipeytyneelle polvelleen. Minulla oli menofiilis päällä, joten tiemme erkanivat kuudennen kierroksen jälkeen hieman ennen auringonnousua. Ajattelimme, että myöhemmin vielä kohtaisimme reitin varrella, mutta taisimme edetä samaa tahtia emmekä enää saaneet toisiimme näköyhteyttä.

 

Matka jatkui suuremmitta ongelmitta. Pidin mielestäni tasaista vauhtia, kävelin kaikki ylämäet ja alamäetkin otin rauhallisesti säästääkseni reisilihaksia. Suunnilleen 11. tai 12. tunnin kohdalla (en muista tarkemmin, kellonajat jne ovat sumentuneet) havaitsin kipua molemmissa nilkoissa. Minulla on nuoruuden harrastusten jäljiltä hieman löysät nivelsiteet. Ne taisivat väsyä reitin muhkuraisilla ja irtokivisillä hiekkatieosuuksilla. Hieman myöhemmin myös oikeassa polvitaipeessa alkoi tuntua kiristystä. Arvelen vanhan revähtymäkohdan kipeytyneen.

 

Jossain vaiheessa, auringon jo noustua, tunsin voimakasta kuvotusta. Minulla oli matkaeväinä maltoliuosta ja Puhti-urheilujuomaa, sekä kiinteäksi ruoaksi broileri-riisimössöä. Järjestäjien puolesta oli tarjolla myös kanapastaa ja kaurapuuroa. Tietyssä väsymystilassa nuo juomat taisivat ruveta tökkimään vatsassa, joten pidin ruokatauon ja lämmitin mökissä pienen annoksen riisimössöä. Ensimmäisen haarukallisen sain pakottaa alas kurkusta. Mutta sen jälkeen söin lautasen tyhjäksi aika reippaasti. Olo parani välittömästi. Tuntui, että nesteet alkoivat heti paikalla taas imeytyä ja jaloistakin kivut vähenivät. Täydensin annosta vielä suolatabletilla, joita olin nappaillut pari jo aiemminkin. Eikä muuta kuin taas jatkamaan matkaa. Toisen ruokatauon pidin noin 7 aikaan aamulla, kun puuroa tuotiin tarjolle.

 

Ponnenjärvi nons-stop –kisan reitti on kohtalaisen raskas, mäkinen ja vaihteleva. Tien pinta on paikoitellen hyvin kalteva. Mäet eivät olleet sinällään kovin jyrkkiä, mutta pitkiä ja siten haastavia. Onneksi kuitenkin jokaista ylämäkeä seurasi myös alamäki. Matkanteko oli raskasta, mutta minulle tuollainen vaihteleva alusta ja kumpuilevat maaston muodot jostain syystä sopivat. Ainoa seikka mistä en pitänyt, oli aamupäivän tunteina noussut navakka tuuli, joka 18. tunnin etenemisen jälkeen oli kova vastus. Aukeilla osuuksilla tuntui, että vauhti pysähtyi kokonaan. Mutta säänvaihtelut kuuluvat lajiin, ja niistä on vain jollain tavalla selviydyttävä. Minä sitten kävelin kaikki vastatuuliosuudet kun juoksu ei kipeillä jaloilla enää sujunut.

 

Pian polvitaipeen kipeytymisen jälkeen myös ristiselässäni tapahtui jotain. Voi olla, että olen yön aikana astunut hiekkatieosuudella johonkin kuoppaan tms. Tien kaltevuuden ja väsymyksen takia huolimattomaksi käynyt juoksuaskel teki tehtävänsä. Joka tapauksessa selkäsärky vei niin paljon voimia, että (taas muistaakseni) kierrokset 9 ja 10 menivät enimmäkseen kävelyksi. Satasen tultua täyteen melko tarkkaan 15 tunnin jälkeen eli yhdeksän aikoihin aamulla pidin vielä puolen kierroksen mittaisen täyskävelytauon. Satasen täyttyminen aiheutti lyhyen henkisen notkahduksen ja taistelumielialan laskun. Kävelyn aikana nämä tunteet väistyivät. Kertaakaan en tosin ajatellut jättäväni urakkaa kesken.

 

18. tunnin jälkeen eli puolen päivän tietämissä varsinainen tavoitteeni oli täyttynyt, ja kyselinkin järjestäjiltä mielipidettä, onnistuisiko heidän mielestään minulta vielä kolmen kierrosta noin viiden ja puolen tunnin ajassa. Vastaus kuului, että "se on siinä ja siinä, kokeilemallahan se selviää". Olin niin yllytyshullussa tilassa, että päätin tehdä työtä käskettyä ja kokeilla. 22. tunnin jälkeen kävi jo selväksi, että ainakin 140 kilometriä olisi varmasti kasassa. Aikaa oli vielä runsaasti jäljellä, joten lähdin tavoittelemaan 150 kilometrin tulosta.

 

Kierrokset 13 ja 14 sujuivat aika tavalla hämärän rajamailla. Töysäläiset olivat lähteneet kauppa- ja muille lauantapäivän asioilleen, ja muistivat tervehtiä ja kannustaa iloisesti varmaankin jo hyvin uupuneen oloista kulkijaa. Kaikki kyselivät ja päivittelivät kertyneiden kilometrien määrää. Eräskin rouva oli ajaa polkupyörällään ojaan kun kerroin, että pian tulee täyteen 125 kilometriä. Onneksi hän sai tasapainonsa takaisin.

 

Unenpuute tuntui pahimmin tuntien 21 ja 22 aikana. Välillä tuntui, etten pysy tiellä, että hoipertelen niin pahasti että kaadun minä hetkenä tahansa. Sain tosissani keskittyä askeltamaan, ja kun samalla piti varoa äkkinäisiä liikkeitä selän takia, matkanteko oli todellista taiteilua.

 

Viiden kilometrin huoltopisteellä päivystäneiltä seura- ja kisatovereilta sain koko pitkän suoritukseni ajan aivan ensiluokkaista tukea, apua, neuvoja ja tsemppiä. Lämmin kiitos teille kaikille! Eipä minun elämässäni ole aiemmin ollut yhtään ihmistä, jotka laillanne empimättä lähtisivät tekemään sen minkä te teitte. 24 tunnin päivystys bussipysäkin katoksen alla ei ole mikään houkutteleva pesti, puhumattakaan lopen uupuneiden ja ajoittain epätoivoisten juoksijoiden tsemppaamisesta. Joka kerta kun saavuin huoltopisteelle, sain tarvitsemiani tietoja, neuvoja, kannustusta ja tomeran käskyn juoda riittävästi ja juosta edes vähän.

 

Niinpä sitten viimeisellä kierroksella oli todennäköistä, että 150 kilometriä tulisi täyteen ennen määräajan päättymistä. Päätin vielä puristaa sen mitä oli puristettavissa, ja juoksin viimeiset viisi kilometriä varsin reippaasti. Jälkeenpäin laskin että noin 6 minuutin km-vauhtia (paitsi ehkä tuulisimmilla osuuksilla). Kipuja riitti, mutta jotenkin ne siinä turtuivat hetkeksi. Saavuin maaliin puoli tuntia ennen 24 tunnin täyttymistä. Jalkani tuntuivat olevan täysin sököinä, ja selässä ja polvitaipeessa kipunoi niin, että onnuin maaliin oikea jalka hassusti koukussa. Olisin voinut vielä jatkaa etenemistä, mutta on myönnettävä, että annoin laiskuudelle, väsymykselle ja säryille periksi ja lopetin matkanteon sumeilematta. 150 kilometriä oli tasaraha, niin kuin minäkin siinä vaiheessa.

 

Lähetin pikaisen tekstiviestin kotijoukoille ja menin saunaan. Ihan ensimmäiseksi kävelin reisiä myöten järveen ja huljuttelin jalkojani sen ihanan jäätävässä vedessä. Ponnenjärven hirviö ei suvainnut näyttäytyä minulle vaikka kuinka tuijotin järvellä kuohuvia vaahtopäitä. Jälkeenpäin kävi ilmi, että hirviö olikin naamioitunut maantieksi, ja että olimme tietämättämme juosseet pitkin hirviön selkää!!

 

Kisassa tehtiin aivan loistavia suorituksia. Tero Hyppölä juoksi 12 tunnin kisan, ja saavutti huiman 130,917 km:n tuloksen, joka on maantiereittien uusi Suomen ennätys. Onnittelut Terolle! 24 h kisan miesten sarjan voitti Yukio Morishita, joka juoksi aivan käsittämättömän upeasti ja saavutti tuloksen 201,274 km. Onnittelut Jukille, ja vielä virtuaalinen halaus, jos luet tätä! Kisa oli viikon päästä 59 vuotta täyttävän Jukin ensimmäinen 24 tunnin kisa. Sadan mailin ylittäjiä oli useita. Alustavien tietojen mukaan kaikkiaan 16 juoksijaa ylitti sadan kilometrin rajan. Ultramatkan eli yli 50 kilometrin taittoi joukko juoksijoita, mutta lopullinen määrä ei vielä ole minulla ihan selvillä. Kirjoitan sen tähän kun tulokset ovat vahvistuneet. Osanottajia oli ultrakisassa joka tapauksessa ennätysmäärä.

 

Ensi vuonna lähtöviivalla seisoo jälleen myös Kaappimaratoonari, jos vain jalkansa ikinä niin pitkälle kantavat. Nähtäväksi jää, minkä olomuodon hirviö silloin katsoo parhaaksi valita....