Maaliskuun ensimmäinen hölkkälenkki taittui pehmeässä ja sakeassa lumipyryssä. Isoja hiutaleita sateli, niiden varjot kieppuivat tosi hauskalla tavalla lumisen tien pinnalla. 

Palasimme pojan kanssa kotiin puheterapeutilta kolmen maissa. Söimme välipalaa ja pätkähdin sohvalle tarkoituksenani lepäillä hiukan ja lähteä lenkille vielä valoisan aikana. Tietenkin simahdin ja heräsin vasta viiden jälkeen, jolloin olikin jo aika ruveta laittamaan päivällistä lapsille. Vasta kuuden tienoilla pääsin vaihtamaan lenkkikamppeita.

Viikonlopun urakoinnin jälkeinen väsymys on melkein poissa. Aloitin maanantaina myös 30 päivän rautakuurin, minkä toivon helpottavan yleistä oloa. Olen ajatellut, että alituinen väsymys on paitsi tietenkin treenaamisen syytä myös suurelta osalta henkistä laatua. En voi sanoa olleeni varsinaisesti masentunut nyt kevään aikana, mutta pientä alavirettä on ollut. On ollut entistäkin vaikeampi löytää iloa elämään. Juoksusta olen mielestäni saanut eräitä parhaimmista tyytyväisyyden tunteista.

Jalassani ollut verenpurkauma ja ilmeinen revähtymä ovat parantuneet. Kävellessäkään ei enää tunnu kipua. Reidessä näkyy polvitaipeen yläpuolella pieni tumma alue, mutta sekin häipynee viimeistään muutaman lenkin jälkeen. Aineenvaihdunnan ja verenkierron kiihtyminen kuulemma nopeuttaa verenpurkauman paranemista. Venyttelyjen kanssa pitää tosin olla varovainen vielä vähän aikaa.

Eräästä viimeaikaisesta kommentoinnista johtuen lienee paikallaan ottaa esille eräs asia, nimittäin treenaamiseni ja sen määrä sekä laatu.

Mietin tänään juostessani kirjoituksiani ja niistä mahdollisesti välittyvää arvomaailmaa. Johtopäätös oli selkeä: haluan sanoa teille arvoisat lukijani, että ÄLKÄÄ TEHKÖ NIIN KUIN MINÄ TEEN. Nämä "hurjat" ja "rankat" treenini tähtäävät tietynlaiseen hyvin pitkään suoritukseen, johon ei kannata aivan lyhyen harjoittelun jälkeen suunnitellakaan ryhtyvänsä. Saan jatkuvasti ja päivittäin neuvoja ja tukea muilta juoksunharrastajilta. Ilman heidän apuaan en todennäköisesti pystyisi toteuttamaan näitä harjoituksiani, jotka olen kuitenkin koko lailla omin päin suunnitellut. Mallina olen käyttänyt joidenkin ultrajuoksua jo harrastaneiden harjoittelutapoja, mutta en mitenkään kohta kohdalta vaan omaan elämääni, kuntotasooni ja tavoitteisiini soveltaen. Kuitenkaan TÄMÄ BLOGI EI OLE HARJOITTELUOPAS, VAAN PELKKÄ PÄIVÄKIRJA, johon ultrajuoksuun hurahtanut pohjoishelsinkiläinen perheenäiti kirjaa sekalaisia tuntemuksiaan ja havaintojaan, elämyksiään ja kokemuksiaan.

Olen joskus maininnut Sepon keskustelupalstan. Sieltä on helposti saatavissa runsaasti ultrajuoksuun liittyvää tietoutta. NÄMÄ HARJOITUKSENI EIVÄT KUITENKAAN OLE SEPON PALSTALTA PERÄISIN. Mikäli käy niin, että treenini johtavat jonkinasteiseen vammautumiseen tms., se on kyllä sataprosenttisesti omaa syytäni. Joten älkää hyvät lukijat ottako mallia näistä treeneistäni, varsinkaan, jos olette vasta juoksu- tai muutoin liikuntataipaleenne alkupäässä. Minä olen harrastanut juoksua jo kuudetta vuotta, ja tehnyt monenlaista muuta treeniä lapsesta asti. Hetken mielijohteista ei ole puuhissani kysymys, vaikka kirjoituksistani saattaa toisinaan ilmeisesti saada sen kuvan. En voi kuitenkaan kertoa kaikista suunnitelmistani paljon etukäteen johtuen syistä, jotka liittyvät muuhun elämääni. Haluan vielä siis korostaa, että kaikki mitä teen, on tarkkaan suunniteltua ja pohdittua. Pohtimisvaihe ei kuitenkaan aina päädy kirjoitukseksi blogiin.

No niin, päivän lenkki siis. Hölköttelin Suomipopin tahdissa T1:n verran kevyeltä tuntuvaa askelta. Muistin sentään käynnistää lähtiessä kellon, ja muistin jopa katsoakin sitä kotipihalle palattuani. Sohjoisesta kelistä huolimatta olin pistellyt reitin ajassa 1.23, mikä on ihan kohtalaisen hyvä aika. Pitkien treenien jälkeen juoksu usein kulkee tosi hyvin!