Vappu tuli ja meni, mutta ulkoilut jäivät vähiin. Kevyt kävely sateisella Ullanlinnanmäellä raikasti mieltä, tosin rinnettä kavutessa tosiasiat kiusasivat siihen malliin, että vielä on varattava keholle muutama päivä aikaa toipua. 

Nyt on pari päivää vapaata, mutta toimettomuus uhkaa. Vai näinkö huonosti osaan mukautua vaihteluihin, että nyt kitisen kaiken tylsyyttä, vaikka mitään ei ole oikeastaan menetetty, kun asioita tarkemmin ja järjen kanssa tutkiskelee. Silti: kotiaresti on syvältä. 

Tekemistä piisaisi tietenkin esimerkiksi opintojen parissa, kun sairastellessa kertyi erinäisiä rästejä. Yksi tosiasia kuitenkin on, että ajoittain on pysyteltävä poissa tietokoneen ääreltä. Vietän tämän masiinan edessä kuitenkin nopean laskutoimituksen perusteella jopa kymmenen tuntia päivässä, joskus enemmänkin. Tiukka istuminen ja ruudun tuijottaminen vaativat veronsa.

Yksi mieltä painava seikka on, lähinnä liittyen näihin henkisiin aktiviteetteihin, että olen huomannut suorituskykyni selvästi alentuneen, mitä tulee keskittymistä ja monen asian hallintaa vaativiin tehtäviin. Lähimuisti pätkii huomattavan paljon. Olen huomannut, että stressaantuneena ja väsyneenä unohtelen asioita, kuten varmaan kaikki muutkin ihmiset. Mutta nyt tähän löyhäpäisyyteen on tullut aivan uusia sävyjä. En tahdo ymmärtää lyhyttäkään kirjallista tai suullista ohjetta yhdellä lukemalla tai kuulemalla. Vieraskielisen tekstin tuotto ja omaksuminen tuntuu vaikealta (opinnoissa on ollut erityisen paljon käännöstehtäviä ja vieraskielistä materiaalia). Unohdan sanoja ja ilmaisuja, sujuvasti kaikille osaamillani kielillä, myös äidinkielellä. Teen tavattoman paljon kirjoitusvirheitä ja unohdan itsestäänselviä asioita, kuten kännykän, joka tuntuu aina olevan eri paikassa kuin pitäisi. Uuvun vaativaan aivotyöskentelyyn entistä nopeammin ja koen valtavia turhautumisen ja ärtymisen hetkiä. Jne jne, jne jne. Voi olla, että vanha pääkoppani on vain käynyt niin kovilla kierroksilla kaiken uudenlaisen pähkäilyn (ja myös sairastelun) ansiosta, että jonkinlainen ylikuntotila on päässyt syntymään. Tai sitten ei.

Yksi epäilyksenalainen on vastikään aloittamani lääkehoito ja sen mahdolliset sivuvaikutukset. Tilanne onkin edennyt siihen pisteeseen, että olen ottanut puheeksi lääkkeen vaihtamisen toiseen. Myös muita sivuoireita olen havainnut, mutta niiden alkuperää on vaikeampi vahvistaa, koska ovat monella tavalla yhteneväisiä tuon sairastamani flunssan kanssa. 

Masentavaa tämä vain tuppaa olemaan, kun en kohta enää tiedä, mikä olotila on normaali ja mikä ei. Mikä tilanne on oire ja mikä vain joku uusi ominaisuus.

Haluamatta kaataa vettä kenenkään myllyyn - koska tiedostan, että kohdallani lääkehoito on nyt välttämätön: olenpahan pannut merkille, että oltuani nyt kaksi päivää ilman lääkettä tilanne on kohentunut olennaisesti. Kolesterolilääkkeiden käytöstä on mediassa niin paljon ristiriitaista tietoa ja asioista käydään suoranaista riitelyä, että luotettavaa tietoa tuntuu olevan aivan mahdotonta saada. On vain luotettava omiin tuntemuksiin. Ja tuntemukset ovat nyt olleet sitä mieltä, että elämänlaatua tuo lääke ei ole ainakaan kohentanut. Tiedä sitten, miten on käynyt kolesteroliarvojen. 

Ehkä kaikki tästä kääntyy paremmaksi, kunhan pääsen taas normaaleihin arkielämän käänteisiin täysipainoisesti mukaan. Sohvanpohjalla on aivan liikaa aikaa käpertyä murheisiinsa. Parempi on vain reippaasti kieltää kaikki.