Kotiin tultuani vaihdoin heti lenkkikamppeet ylleni koska lapset olivat kyläilemässä ja säästyisin ruoanlaitolta. Sää oli tuntunut tosi viileältä mutta vaikutti muuten oikein sopivalta juoksulenkkiä varten. Innoissani avasin ulko-oven......  syksy oli muuttunut talveksi sillä aikaa kun vaihdoin vaatteita!

Mutta minuapa ei ole tehty sokerista, joten ei muuta kuin matkaan (siitä huolimatta että vaatetus ei enää tuntunut riittävältä. No, olihan minulla sentään pitkähihainen kerraston paita ja ne talvitrikoot). Päätin suunnata kohti Koskelaa, ja sieltä Käpylän kautta kiertäen kotiin. Sen suunnan vilkasliikenteiset väylät olisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä hiekoitettu.

Jäätävä viima puhalsi neulanteräviä lumikiteitä pitkin tien pintaa, ja kinostumien alle oli piiloutunut salakavalaa jäätä. Rämmin eteenpäin ja yritin olla liukastumatta. Onneksi etenin myötätuuleen suurimman osan aikaa. En kuitenkaan saanut kunnon rytmistä kiinni. Kymmenen minuutin matkanteon jälkeen pohje alkoi kipunoida, arvatenkin haparoivan askeltamisen takia. Sitkeästi painelin eteenpäin, olin päättänyt että suunnilleen tunnin verran juoksen ja säästän loput Malmille torstai-illaksi.

Mutta pohje päätti toisin. Sinnittelin vielä toiset kymmenen minuuttia, mutta kun kipunointi levisi polveen ja muuttui poltteeksi alempana, edeten kohti nilkkaa, päätin kääntyä takaisin. Tietenkin jouduin välittömästi vastatuuleen. Pitkän ylämäen ennen kotia kävelin ja sen viimeisen puolentoista sadan metrin pätkän jouduin melkein hiipimään, kun koko oikea jalkani, joka ikinen lihas lonkasta nilkkaan asti oli kramppitilassa. Olo oli lievästi sanoen nolo - siinähän laahustin, pakkasessa ja vaakasuorassa räntäsateessa, aivan liian vähissä vaatteissa ja puoliääneen kiroten kohti starttialuetta. Tuntui kuin kaikki ohiajavat autoilijat ja kotejaan kohti kiiruhtavat ihmiset olisivat hidastaneet vauhtiaan kohdallani vain voidakseen vahingoniloisena todeta alennustilani. Jos joku olisi erehtynyt sanomaan minulle jotain olisin täräyttänyt saman tien. Saatana.

Kotona sulattelin ensin itseni lämpimässä suihkussa, ja sitten annoin vuoron perään kylmää ja lämmintä vettä jalalle. Pikku hiljaa jalka vetristyi, mutta pohje oli edelleen hyvin arka. Samoin polven sisäsyrjällä oli yksi aivan tavattoman kipeä kohta. Linkutin sohvalle ja päätin jäädä siihen loppuillaksi murjottamaan.

Tunnin murjotuksen jälkeen koko jalkaa särki niin että oli pakko siepata burana, ja hetken päästä toinen. Se auttoi. Tätä kirjoittaessani jomotus on siedettävällä tasolla, ja oletettavasti pystyn nukkumaankin hiukan ensi yönä.