Heti aluksi tuntui käyvän selväksi, että viikonlopun kipuilut ja valvomiset olivat tehneet tehtävänsä. Ensimmäiset neljä kilometriä olivat yhtä tuskaa. Sydän hakkasi, hiki virtasi ja jalat tuntuivat tonnin painoisilta. Vatsa ja koko keskivartalo oli kuin puutunut. Ja oli tosi kuuma. Jopa uudet, lyhytlahkeiset trikooni tuntuivat olevan liikaa. Olin suunnitellut juoksevani ainakin T1:n, mutta rupesin aika pian katumaan tuota tavoitetta.

Niin, poikkesin tosiaan töiden jälkeen vetelehtimään ja kuluttamaan aikaa urheilukauppaan ennen kuin uskaltauduin bussiin. Tulin ulos kaupasta aika monta euroa köyhempänä mutta uusien, hienojen pikkumustien ylpeänä omistajana. Ostin myös lauantaiksi tuliterät sukat. Kotia kohti lähdin vasta puoli kuuden maissa, jolloin ruuhka-aika oli sopivasti ohi ja busseissa taas tilaa matkustaa.

Pikkumustat eivät riittäneet turvaamaan lenkin sujuvuutta alusta asti. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi. Lauantaita varten on palautettava mieleen edellisten kesien hellelenkkien tunnelmat. Annoin musan soida, yritin rentoutua pikkuvarpaiden päitä myöten. Huomasin jännittäväni jopa nilkkojani aivan omituisella tavalla. Yritin olla ajattelematta ilman lämpötilaa ja sitä kuinka tukalaksi tunsin oloni. Ennen pitkää sitten löysin jonkinlaisen askelrytmin.

Pidin rytmistä kiinni, suorastaan takerruin siihen, melkein suljin silmäni ja annoin sen vallata koko kehoni. Pidin ryhdin niin suorana kuin suinkin, oikaisin niskani, suoristin hartiani ja keskityin lantion asentoon ja annoin jalkojen juosta omaan tahtiinsa. Homma toimi. Viimeiset viisi kilometriä olivat sitten oikein onnistuneet. En katsonut kelloa ollenkaan, juoksin vain.

Kotipihalle päästyäni olin aivan uuvuksissa. Katsoin kelloa - se näytti 1.16, eli vauhtini oli ollut tälle kelille ihan hyvää haipakkaa. Ja erityisesti tälle juoksijalle.

12.6.2006

exe.time: 1.16/T1