Oli vielä hämärää, kun astuin syöpätautien klinikan ovesta sisään. Olin etukäteen asennoitunut jotenkin dramaattiseen hetkeen, kenties äkilliseen, yllättävään tunnekuohuun, mutta klinikan ovesta kuljettiin sisään yhtä paljon ja samalla tavalla kuin ulos: omin jaloin ja yksilöllisin odotuksin. Yhtä hyvin oltaisiin voitu asioida vaikka tavaratalossa. Joku saisi sieltä mitä tarvitsi, joku puolestaan ei.

PET eli positroniemissiotomografia oli määrä tehdä isotooppiyksikössä, jonne ohjeen mukaan tuli saapua noin viisitoista minuuttia ennen sovittua tutkimusaikaa. Olin siitäkin puolisen tuntia etuajassa. 

Seurasin opasteita ja löysin ongelmitta tieni maan uumeniin. 

Kuljin matkallani sädehoito-osaston ohi. En voinut olla tuijottamatta odotushuoneessa istuvia ihmisiä. Moni heistä oli kalju. 

Ilmoittauduin odotushuoneen luukulla ja minut ohjattiin istumaan penkkiriville. Ei, siitä ei kuulemma ollut haittaa, että olin niin paljon etuajassa ja kyllä, kännykkää saisi käyttää odotushuoneessa. Paras kenttä ja kuuluvuus olisi kattoikkunan kohdalla. Kattoikkunan? Mehän olemme syvällä maan alla! Tähyilin ylöspäin ja toden totta, siellä oli kattoikkuna. Päivä oli jo valkenemassa. 

Televisio oli auki. Siellä pyöri australialainen saippuasarja. Ryhdyin seuraamaan jakson tapahtumia, vaikka todennäköisesti joutuisin jättämään ohjelman kesken, koska ajanvaraukseni lähestyi. 

Lisää tutkittavia ilmaantui yksi kerrallaan, ja yksi kerrallaan heidät käytiin kutsumassa peremmälle pitkien käytävien päähän. He olivat saapuneet ajallaan ja vaikuttivat suorastaan epäluonnollisen rauhallisilta, määrätietoisilta. Kysymyksiä ei esitetty, puolin eikä toisin. Ihmiset vain nousivat nimensä kuultuaan ja lähtivät seuraamaan hoitajaa. Ehkä olin tietämättäni päätymässä salaisen ihmiskokeen uhriksi, ja sen jälkeen saapuisin itsekin säännöllisin väliajoin tutkittavaksi salaiseen maanalaiseen laitokseen, jossa minut asetettaisiin tahdottomassa tilassa roikkumaan katosta narujen varassa... 

Yritin kaiken hiljaisen kohinan keskellä pysyä kärryillä pääparin mutkikkaista ihmissuhdekuvioista. Muutamaa minuuttia etuajassa kuulin nimeni mainittavan.

Hoitaja kuljetti minut lyhyen käytävän päähän pieneen huoneeseen ja asetteli minut makuuasentoon. Oikeaan käsivarteeni kiinnitettiin kanyyli. Hoitaja ruiskutti pienen määrän jotakin suoneeni, ja kysyi, miltä tuntuu. Tuntui viileältä siinä kohtaa. Niin pitikin. Huone oli kapea ja pieni. Takkini ja muut kamppeeni roikkuivat naulassa oven vieressä. Olin saanut pyynnön riisua kenkäni ja olin ilmeisesti pannut ne väärään paikkaan lattialla, koska hoitaja siirsi ne johonkin nurkkaan, niin etten enää nähnyt niitä. Yritin kurottaa päätäni nähdäkseni kengät, mutta hoitaja kehotti minua pysymään liikkumatta. Lievä paniikki hiipi mieleeni. Mitä jos en enää löytäisi kenkiäni? Miksi ne vietiin?

- Tutkimusaine on tilattu ja se saapuu noin tunnin kuluttua. Voit odottaa täällä tai mennä takaisin odotushuoneeseen, hoitaja sanoi. Totesin meneväni mielelläni takaisin odotushuoneeseen, jos vaikka tätä huonetta sinä aikana tarvitaan? Hoitaja lausui hymyillen, että heillä on kyllä tarpeeksi huoneita, mutta saan itse päättää, odotus voisi hieman venähtää. Pomppasin pystyyn ja etsin silmilläni kengät ja vedin ne jalkaan. Nappasin kamppeeni naulasta ja ilmoitin, että olen valmis lähtemään. 

Hoitaja saattoi minut takaisin odotushuoneeseen. Pääsin takaisin aiemmalle penkilleni. Saippuasarja oli edennyt seuraavaan jaksoon. Pääpari ei vain löytänyt ratkaisua moninaisiin ongelmiinsa. Jakso päättyi ja televisiokuuluttaja kertoi, että seuraavaksi kotimaan uutisia.

Ihmisiä tuli ja meni. Istuin penkillä kanyyli käsivarressa ja katselin kotimaan uutisia. Aika kului. Kävimme muutaman kanssaodottajan kanssa läpi koko maamme uutistapahtumat. Saamenkieliset uutiset tulivat ja menivät. Odotushuone tyhjeni. Vihdoin naapuripenkin kanssaodottajaa tultiin kutsumaan. Hän oli menossa samaan tutkimukseen kuin minä. Hän tuli melkein heti takaisin ja kertoi, että häntä oli kehotettu lähtemään kotiin. Kanyyli oli irrotettu käsivarresta. Tutkimusainetta on kuulemma liian vähän. 

PET TT -tutkimuksessa käytetään radioaktiivista, glukoosia sisältävää merkkiainetta, joka ruiskutetaan suoneen. Aine hakeutuu kohteisiin, joissa on vilkastunut aineenvaihdunta, kuten syöpäsoluihin. Tutkimuksen avulla voidaan äärimmäisen tarkasti selvittää syöpäsolujen levinneisyyttä. Aine ruiskutetaan laskimon kautta kehoon. Ainetta tehdään kerrallaan vain tarvittava määrä, mutta tällä kertaa tarve oli arvioitu väärin. Ainetta oli tilattu laboratoriosta lisää, ja sitä oli siellä ryhdyttykin heti valmistamaan, mutta pahaksi onneksi aineen valmistuksessa käytettävä laitteisto oli hajonnut. Nyt oli epävarmaa, jouduttaisiinko laitteeseen tilaamaan varaosa ulkomailta. Eli tilanne oli täysin epävarmuuden peitossa. 

Hoitaja kutsui minutkin hetken päästä ja totesi, että varmaan jo kuulin alustavasti, miten oli käynyt. Vastasin myöntävästi. Hoitaja poisti kanyylin käsivarrestani ja pahoitteli tapahtunutta. Keskustelimme vielä tilanteesta ja hän kysyi, olisiko minun mahdollista tulla nopealla varoitusajalla uudelleen. Lääkäriaika tutkimustuloksen läpikäyntiä varten oli kuitenkin jo varattu puolentoista viikon päähän. Vastasin, että ei kai tässä muutakaan mahdollisuutta ole. 

Oli jo myöhäinen iltapäivä, joten lähdin suoraan kotiin. Kymmenen minuutin kuluttua kotiintulon jälkeen puhelimeni soi. Sairaalasta soitettiin. Seuraavaksi päiväksi oli tutkimusainetta luvattu lisää, voisinko saapua klo 9? Sekunnin mietittyäni vastasin, että kyllä voin, jos työnantajani vain antaa luvan. Soittaja totesi, että reitinkin taidat jo tuntea. Soitin pomolle, joka antoi luvan sen enempää kyselemättä. 

Seuraavana aamuna saavuin paikalle, jälleen reippaasti etuajassa. Minut kutsuttiin sisään, kanyyli asetettiin paikalleen, odotin vielä hetken ja lopulta pääsin tutkimukseen. Sitä ennen oli käytävä vielä vessassa.

Tutkimushuoneessa oli kookas putkenpätkä, jonka läpi kulki eräänlainen lavetti. Minua kehotettiin riisumaan kaikki metallia sisältävä yltäni, jonka jälkeen asetuin pitkäkseni lavetille ja sain päälleni ohuen peiton. Käsivarret ojensin pään yläpuolelle ja hoitaja asetti polvitaipeideni alle pienen tyynyn. Asento oli kohtalaisen mukava ja arvelin totta kai pystyväni pysyttelemään siinä liikkumatta vaadittavat noin 20 minuuttia. Erityisesti pää olisi pidettävä paikoillaan, ja tämä onkin yleensä hommassa kaikkein vaikeinta. Jostain syystä useimmat ihmiset eivät kykene hallitsemaan päänsä liikkeitä juuri silloin kun pitäisi, hoitaja sanoi ja poistui huoneesta. 

Hetken kuluttua laite alkoi pitää ääntä. Ensin se kuljetti minut melko nopeasti edes takaisin putken läpi. Siinä vaiheessa ilmeisesti kehoni kuvattiin pitkittäissuunnassa. Sen jälkeen laite kuljetti minut hitaasti uudelleen putken läpi. Poikittaiset viipalekuvat otettiin reiden puolivälistä päälakeen saakka.

Yritin kaikin tavoin rentoutua. Lihasjännitystä piti välttää, mutta mitä enemmän yritin olla oikein hiljaa, sitä kramppaavammalta olo rupesi tuntumaan. Toisaalta oli sanottu, että ei pitäisi nukahtaakaan, koska silloin lihakset voisivat tehdä tahdosta riippumattomia nykäisyjä. Suljin silmäni ja yritin tyhjentää pääni. Ajatukset ryöppysivät vesiputouksen lailla, ja mitä ihmeellisimpiä muistikuvia elämäni ajalta tulvi virran mukana mieleeni. Pääni tuntui heiluvan holtittomasti. Ei tästä mitään tule... miten käy jos kuvaus taas menee pieleen... 

Mutta äkkiä laite hiljeni, kaikki oli ohi. Ilmeisesti olin kuin ihmeen kaupalla onnistunut suorastaan jäädyttämään kroppani, ja mikä tärkeintä, pääni, koska hoitaja vaikutti tyytyväiseltä palatessaan. 

- Tämä oli tässä, pukeudu rauhassa ja hyvää jatkoa, hän sanoi. Käytävässä vielä toinen hoitaja kiitti kärsivällisyydestäni ja siitä, että olin voinut saapua uudelleen niin lyhyellä varoitusajalla. Eipä mittään, totesin, ja kiiruhdin ulos. Sädehoito-osaston odotushuoneessa potilaat odottivat kärsivällisesti vuoroaan.

Puolentoista viikon päästä tapasin endokrinologian poliklinikalla lääkärin. Hän kertoi iloisesti tutkimuksen tuloksen osoittavan, että kyseessä oli ollut yksittäinen NET. Hän pyysi ilmoittamaan, jos muissa nyt suunnitelluissa tutkimuksessa löytyisi jotain tähän asiaan vaikuttavaa. Lupasin kertoa. Seuranta-PET odottaisi kahden vuoden päästä, onko hyvä niin? Lupasin saapua paikalle.