Koska sää oli eilen lämmin ja pääkaupunkiseudulla  myös poutainen, hetkittäin jopa aurinkoinen, päätin viettää illan sisäliikunnan merkeissä.

Outo päätös, joku voisi sanoa. Tosiasia kuitenkin on, että useimmat kuntoilijat pitävät nimenomaan ulkoilusta, ja kun  suomalainen syyssää  edes joskus suvaitsee näyttää kauniit kasvonsa, kaikki säntäävät reiteillensä kaduille, metsiin, kevyen liikenteen väylille, kuka minnekin.  Tämä taas tarkoittaa sitä, että sisäliikuntapaikoissa on hiljaista.

Yksi syy opintomatkailuun oli myös se, että olen hieman kyllästynyt miettimään reittivaihtoehtoja. Kaikki tuntuu olevan jo koluttu työpaikan ja kodin välillä, vaikka tietenkään ei ole.  Tarvitaan vain ripaus mielikuvitusta, hieman kestävyyttä ja uusi reitti on valmis. Aina tätä vääntöä ei kuitenkaan löydy edes rutinoituneesta työmatkalenkkeilijästä. Esport Arenalla ei reittivaihtoehtoja ole kuin nimeksi, ja eksymisen vaarakin on hyvin marginaalinen.  Tai näin ainakin luulin.

Matka keskustasta Koivu-Mankkaan tielle Espooseen ei ole haastava, kunhan löytää ensin oikean lähtölaiturin Kampin bussiterminaalista. En sano, että olisin joutunut etsimään, vaan selvitin jopa etukäteen bussiyhteydet ja lähtöpaikat. Busseilla 105, 107 ja 109 pääsee kätevästi melkein Arenan oven eteen.  Matka neljän ruuhkassa kesti parikymmentä minuuttia.

Vaikea rasti olikin sitten, kun piti päästä Arenalle sisään. 

Muutama vuosi sitten olin menossa huoltajaksi Endurance 24 h –kisaan.  Saavuin tuolle samalle pysäkille kuin eilen. Lähdin kulkemaan ihmisvirran perässä arvellen, että he johdattavat minut oikeaan paikkaan. Ihmisvirta eteni kuitenkin paljon nopeammin kuin minä, koska kuljin silloin kyynärsauvojen varassa ja maassa oli jonkin verran lunta ja jäätä. Selässäni kannoin reppua, jossa oli vuorokauden huoltorupeamaan tarpeellista tavaraa. Niinpä väki kaikkosi edeltäni ja yhtäkkiä löysin itseni seistä töröttämästä keskellä joka puolelta aidattua pysäköintipaikkaa. Arenan pääsisäänkäynti näkyi suoraan edessäni, mutta aidan takana. Olin vaivalloisesti päässyt edes tähän asti, joten ajatus takaisin rämpimisestä ja aidan kiertämisestä ei juuri houkutellut. Niinpä kömmin lumipenkkaan aidan vierelle, heitin kepit ja repun aidan yli ja rupesin kiipeämään itse perässä. Arenalle oli saapumassa aikamoinen määrä yleisöä ja heillä näytti olevan jossain määrin hauskaa kulkiessaan ohitseni.  Apua ei kukaan tarjonnut, enkä sitä olisi tarvinnutkaan, koska lonkan vammasta huolimatta pääsin yllättävän ketterästi lähes korkuiseni aidan yli.

Tätä episodia muistelin, kun huomasin taas päätyneeni täsmälleen samaan paikkaan, eli seisoin katselemassa Arenan pääsisäänkäyntiä aidan takana.  Harkitsin hetken, kiipeäisinkö aidan yli. Totesin kuitenkin, etten ehkä saisi samaa ymmärrystä kuin aikoinaan. Kyynärsauvojen kanssa kulkevalle ihmiselle annetaan jotenkin enemmän anteeksi kuin tervejalkaiselle. Niinpä kiersin aidan kiltisti ja vain äänettömästi kiroillen ja sujahdin Arenan pääovesta sisään.

En ole ennen käyttänyt Arenan palveluita Arenan asiakkaana, joten ensimmäiseksi oli kysyttävä, mistä juoksuradan käyttöön oikeuttavia pääsylippuja voisi ostaa. Kahvion vieressä oli tiski, jonka takana seisoskeli kaksi asiantuntevan oloista nuorukaista. Marssin heidän luokseen ja tiedustelin asiaa. Minut ohjattiin kahvion tiskille. Marssin sinne. Siellä oli jonoa, mutta viimein sain nuoren neitokaisen huomion kiinnitetyksi itseeni.  Hän puolestaan ohjasi minut asiakasneuvojalle, jonka työskentelykoppi oli kahvion ja myymälän välissä. Pääsin onneksi asiakasneuvojan juttusille jonottamatta ja hetken päästä astuin kopista ulos mukanani  10-kortti juoksuradoille  sekä lainakortti, jolla pääsisin sillä kertaa porteista läpi sekä myös pukuhuoneeseen. 10-korttiasiakkaat ovat oikeutettuja käyttämään alakerran saunalla varustettuja pukuhuoneita.

Pukuhuone löytyi vain lyhyen etsiskelyn jälkeen. Kortin magneettinauha oli kulunut, joten ohimenevä kylmän hien hetki oli vielä koettava, ennen kuin sain pukuhuoneen oven auki.

Vaihdoin vaatteet ja jätin enimmät kamppeet lukolliseen vaatekaappiin, joka toimii 50 sentin ja 1 euron kolikkopantilla. Aikaa oli kaikissa harhailuissa kulunut jonkin verran, mutta olin yhä alustavassa aikataulussa, eli lähdin ensimmäiselle kierrokselle hieman ennen kello viittä, mukanani juomapullo, pieni pyyhe ja poppikone.  Juomapullon ja pyyhkeen jätin sopivaan kohtaan ikkunalaudalle.

Arenan soikea juoksurata on, kuten jotkut arvoisista lukijoista ja kanssajuoksijoista saattavat tietää, varsin valoisa ja viihtyisä juuri siksi, että radan molemmissa päädyissä on suuret ikkunat. Soikion keskiosa on avoin ja siellä avautuu näkymä alakerran sählykentille.  Tilan tuntu on oikein miellyttävä.  Alakerrassa kulkee toinen rata, jonne pääsee pientä luiskaa pitkin, joten juoksurataa on käytettävissä yhteensä 800 metriä.

Lähdin liikkeelle mahdollisimman rennolla askelella, eli mukavuusalueelle sijoittuvalla vauhdilla.  Kohdallani tämä tarkoittaa  n. 8 km/h nopeutta. Olin jo aiemmin päättänyt olla yrittämättäkään laskea kierroksia. Suunnitelmissa oli viettää radalla kolme tuntia ja edetä vauhtia, joka hyvältä tuntuu, piittaamatta vähäänkään siitä, paljonko matkaa kertyisi.  Kellotin kuitenkin kierroksia aika ajoin ja totesin, että onnistuin pysymään aika mukavasti ja vaivattomasti noin 3 minuutin kierrosvauhdissa.  Kaksi vessataukoa ja yhden yleisen säätötauon jouduin pitämään, mutta muuten onnistuin pysymään liikkeellä koko ajan. Etenin kaikista ulommaista rataa, jolle kertyy mittaa melko tarkkaan 400 metriä. Sisin rata jää hieman sen alle.

Maisemista ei riitä paljonkaan kerrottavaa, kuten olettaa saattaa. Sählykentillä käytiin otteluita otteluiden perään. Circuit-salissa vaihtui väki kaksi kertaa ja kuntosalin puolella vilisi nuorukaisia treenaamassa lihaksiaan.  Ei heitä kiinnostanut vähäeleisesti pukeutunut pyöreähkö täti-ihminen, joka taapersi heidän ohitseen tasaisin väliajoin. Muutenkin sain olla aika yksikseni. Lisäkseni radalle ilmaantui vain muutama juoksija, joista yksi taisi olla liikkeellä reilut pari tuntia. Ikkunoiden takana ilta pimeni pimenemistään ja maisema muuttui aivan toisennäköiseksi. Kiittelin itseäni, että olin älynnyt tarkastaa paluumatkaa varten bussipysäkin sijainnin jo tullessani.  Päivän eksymiskiintiö tuntui olevan täysi.

Yksi tuttukin ilmaantui paikalle. Oli hauska nähdä, jos tätä nyt luet!

Kun kello tuli kahdeksan, lähdin pois ja käväisin suihkun jälkeen vielä löylyssä pehmittämässä mondon kiristämiä pohkeita ja reisiä.

Arenan ilmanala vastaa suomalaisen peruspilvisen kesäpäivän lämpötilaa, mutta on paikoitellen hieman tunkkainen ja pölyinenkin, niin että reissun loppua kohden kurkkuani aristi. Tämä siis on tilanne silloin, kun radalla ei ole yli sataa juoksijaa.  Uskoisin kuitenkin, että ehdin sopeutua olosuhteisiin ennen helmikuuta, mikäli pystyn käymään pelipaikalla säännöllisesti.

Paluumatka sujui tulomatkan tavoin (paitsi parkkipaikkasekoiluun en enää syyllistynyt) ja muistin käydä palauttamassa lainakortinkin. Kotimatka kesti melko tarkkaan tunnin.

Illalla jalat olivat kuin mankelin läpi vedetyt.  Alaselkä tuntui kulmikkaalta  ja niskan ja hartioiden seutu oli muuttunut hehkuvaksi haapapuuksi. Venyttelin pitkin iltaa, otin magnesiumia ja join paljon.  Niskan takia jouduin nappaamaan myös pari parasetamolia, jotta saisin nukutuksi. Aamulla kireydet olivat jo tiessään.