Heppoiseksi raajojen sätkyttelyksi ja nilkkojen ojenteluksi on mennyt Kaappimaratoonarin urheiluharrastus entiseen verrattuna.  Muistuttaa muinaisista ajoista, jolloin naisten hikoilua ja urheilua pidettiin rivona ja naisille kaikin tavoin epäsopivana harrastuksena. Keveä liihottelu valkoisissa hameissa oli raskainta raastoa mitä voitiin kuvitella. Keittiö-, siivous-  ym. puuhissa hikoilua ei sen sijaan tuomittu lainkaan.

Mutta olen minä sentään saanut hikoilla. Osittain myös keittiöpuuhissa, kun olen tuhlannut juoksusta vapautunutta energiaa mm. ruoanlaittoon, joka on myös rakas harrastukseni. Noiden muutaman testiluonteisen juoksun jälkeen palasin sisäliikunnan pariin, kun nenäosasto alkoi uudelleen oireilla. Näyttää siltä, että niin kauan kuin hengitän kaikenlaisia pölyjä, kaasuja ja eritteitä, joita työpaikan seinistä ja lattioista huokuu, ei oloni voi kohentua eivätkä taudit parantua. Pakkasilma on asettanut myös omat rajoituksensa: ei ole tehnyt mieli altistaa rikkinäisiä limakalvoja ja aristavia silmiä hyytävälle viimalle. Sisätiloissa, ainakin kotonani, on toisaalta lämmin ja hyvin kuiva ilma, kun taas salilla olosuhteet ovat trooppiset. Näitä kroppani tuntuu sietävän paremmin kuin kylmyyttä. Olen sentään käynyt haistelemassa raikasta talvisäätä ja nauttimassa auringosta kevyemmillä kävelylenkeillä. 

Sisäliikunta on ollut kuntonyrkkeilyä, voimatreeniä ja kuntopyöräilyä. Olen saanut houkuteltua nuoremman poikanikin salille ja hänen kanssaan olemme ehtineet käydä muutaman kerran heiluttelemassa hanskoja. Säkin ääressä syke kohoaa ja hiki tursuaa joka huokosesta ja sielu lepää. Kahvakuulien, käsipainojen, jumppapallojen ja hyppyharjoitusten hyvää tekevistä vaikutuksista lienee turha enempää hehkuttaa. Voinkin todeta, että vaikka juoksukunto on luultavimmin huonommalla tasolla kuin kymmeneen vuoteen, lihaskunto on parempi kuin koskaan. On naisvoimistelusta toisin sanoen jotain iloakin.