Sään selkenemistä odotellessa pieni katsaus eiliseen bongausretkeen.
Lapsuudestani muistan tiettyjä väyliä, joita pitkin perheemme ajeli pieneen autoomme ahtautuneena, milloin minnekin, sukuloimaan, kaupungille tai kauppa-asioille. Mieleeni on erityisesti jäänyt joitakin kesäisiä ajeluita, kun aurinko on paahtanut takapenkillä istuvien lasten niskaan, ja autossa on tuoksunut aikuisten hiki ja sininen tupakansavu. Olen painanut nenäni kiinni ikkunaan ja tuijotellut ohivilisteleviä maisemia, etsien tuttuja maamerkkejä, joista saatoin päätellä, kuinka pitkä matka oli vielä jäljellä. Kaupungille tarkoittaa tässä Helsingin keskustaa. Kun olin pieni, Vantaa oli vielä osa Helsinkiä, Helsingin maalaiskunta, sittemmin Vantaan kauppala ja lopulta vuonna 1974 Vantaasta tuli kaupunki.
Nurmijärventie oli yksi teistä, joita muistan vanhempieni usein maininneen. Epäilemättä olemme tuolloin kulkeneet pitkin väylää, joka nykyään tunnetaan nimellä Vanha Nurmijärventie, ja joka oli osa ns. kolmostietä, sen uuden linjauksen mukaan. Hämeenlinnanväylää ryhdyttiin rakentamaan vasta vuonna 1983.
Vaikka vapaapäivänä oli aikaa lähes rajattomasti, päädyin aloittamaan retken bussin kyydissä. Matkustin varsin helppoa ja nopeaa reittiä pitkin Vanhan Nurmijärventien alkuun ja lähdin siitä liikkeelle tarkoituksenani kulkea tie päästä päähän, ja sen jälkeen palata kotiin Pitkäkosken ja Paloheinän kautta.
Vanha Nurmijärventie löytyi pysäkiltä lähdettyäni varsin helposti. Yleiskatsauksena voisin sanoa, että se on tänä päivänä idyllinen, vauraan ja viihtyisän oloinen pientaloalue. Jonkin verran teollisuusrakennuksiakin sen varrella on. Ohessa muutama otos, joissa olen yrittänyt kunnioittaa kadun asukkaiden yksityisyyttä.
Alin kuva on aivan tien loppupäässä. Siitä käännyin oikealle, kohti Ylästöntietä, jota pitkin tepastelin vihreydestä ja vehreydestä nauttien aina Vantaanjoelle saakka. Kohdassa, jossa Ylästöntie ylittää joen, käännyin jokivartta kulkevalle kevyen liikenteen väylälle. Vantaanjoki soljui rauhallisesti toukokuun kirkkaassa auringonpaisteessa.
Joen pinnalla kellui runsain mitoin ilmatilan joka kevät valtaavaa pöppöä. Sitä luovuttavat haapapuut ja pajut. Ilma oli nytkin pöppöä sakeanaan kuin tammikuisessa lumimyrskyssä.
Pöppöä kertyy rakennusten nurkkiin ja ovien edustoille. Kun avaan ulko-oven, pöppöpallukka livahtaa jalkojeni ohi sisään kuin pieni, pörröinen koira. Imurointi tai muu siivoaminen on melko lailla turhaa, ennen kuin viimeinenkin huitale on irronnut. Siihen asti on vain siedettävä kasvikunnan kiivasta lisääntymisen vimmaa. Sadepäivien jälkeen tilanne helpottaa hetkeksi, mutta vain hetkeksi.
Kävelin pitkin jokirantaa aina Silvolaan saakka. Silvolassa sijaitsee mm. tekoallas, joka lienee monelle tuttu takavuosien salakalastus- ja uintipaikka. Nykyään alue on niin tiukasti vartioitu ja aidattu, ettei sinne liene juuri asiaa.
Uintihaluisille on ilmeisesti luotu vanhaan sorakuoppaan oma lampi, Vetokannas. Paikalla on laiturit, hiekkaranta ja pelastusvälineet.
Vetokannakselta matka jatkui kohti Pitkäkoskea, jossa pysähdyin munkkikahveille. Kuvaa ei valitettavasti herkkuateriasta tullut, koska tuo ilmiömäisen suussasulava rinkilä katosi parilla suupalalla, ennen kuin ehdin edes miettiä kuvaamista. Pitkäkosken ulkoilumajan munkit voittivat täpärästi taannoisen munkkirinkilävertailuni, ja todettava on, että taso ei ole siitä laskenut. Jos, rakas lukija ja kanssaulkoilija, haluat tutkia ilmiötä aistinvaraisesti, mars lenkille kohti Pitkäkoskea.
Munkkirinkilän voimin kelpaa myös ihailla Vantaanjokea ympäröivän luonnon kauneutta.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.