Se on heitetty. Sadan kilometrin retki. 

Olo on vielä sen verran väsynyt, että tämä raportti on hyvin paljon samankaltainen kuin tuolla toisaalla, eräällä suositulla juoksuaiheisella keskustelupalstalla antamani. Kaikki lukijani eivät ehkä kuitenkaan käy niitä ketjuja lueskelemassa, joten tässäpä selostus pitkän ja raskaan, mutta aivan uskomattoman antoisan ja kerta kaikkiaan unohtumattoman päivän kulusta. Eivät tahdo superlatiivit enää riittää, joten suonette anteeksi tämän adjektiivitautisen ja substantiiveja vilisevän tekstikyhäelmäni heikkoudet.

Taustatietona mainittakoon, että pieniä takaiskuja oli ilmaantunut viimeisten viimeistelyjen ja valmistelujen aikana. Etelän leirillä siis kärvensin selkänahkani, mikä pilasi kisan kannalta tärkeimpien öiden unet. Naisten vaivoista tai liekö sitten auringosta aiheutui minulle sitkeä päänsärky, joka verotti voimia osaltaan. Lisäksi taisin olla jo lähtökohtaisesti hieman nestehukkainen. Kisaa edeltävänä yönä nukuin vähän, vain vajaat kuusi tuntia, mutta onneksi varsin sikeästi.

Matkanteko sujui noin 80 km:n kohdalle aika tavalla käsikirjoituksen mukaan. Tarkoitukseni oli kunnioittaa keliä (muutamasta viimeaikaisesta kokemuksesta kerätyn opin perusteella) ja yrittää aamun tuntien eli ensimmäisen kolmanneksen aikana kerätä niin paljon kilometrejä kuin mahdollista. Pyrin noin 13 minuutin kierrosaikaan. Toisen kolmanneksen eli iltapäivän aikana etenisin laiskanpulskeasti sen minkä jaksaisin, eli tahtiin nelisen kierrosta tunnissa. Auringon painuttua alemmaksi ja sään mahdollisesti viilettyä yrittäisin vielä puristaa hieman vauhtia jalkoihini, päästä mahdollisesti jopa lähelle aamupäivän kierrosaikoja.

Aamu sujui aika hyvin, odotetulla tavalla. Juoksin kierrokset melkein kokonaan noin kello yhteentoista asti, kävelin vain sen yhden reitillä olevan jyrkemmän nyppylän, joka taitaa täyttää järjestäjien ilmoituksen mukaisen parin metrin korkeuseron. Sää lämpeni odotettua nopeammin ja Venäjän savut rupesivat ainakin minulla tuntumaan kirvelynä sekä nenässä että henkitorvissa. Tämä ongelma oli tietenkin jo etukäteen tiedossa. Juoksijoiden keskuudessa lievästi naureskeltiin tiedotusvälineissä annetuille kehotuksille välttää "lenkille lähtöä" niinä päivinä kun savua on Etelä-Suomen yllä. Ryhdyinkin näistä syistä jo reippaasti ennen puoltapäivää kävelemään ns. pitkän kaavan mukaan, eli aina ensimmäisestä huoltopisteen jälkeisestä mutkasta sen jyrkimmän nyppylän laelle saakka. Kävelyä kertyi ehkä parisataa metriä per kierros. Tämän osasin tehdä erään minua huomattavasti kokeneemman ultrajuoksijan antaman neuvon perusteella. Helteestä huolimatta oloni oli koko ajan varsin hyvä ja voimakas.

Henkisesti olo oli myös vireä, tästä saan kiittää erityisesti naisten sarjan muita osanottajia, joiden kanssa aina samalle rupeamalle osuneiden kävelytaukojen aikana vaihdoimme ajatuksia. Meitä oli uskaltautunut mukaan kolme. Kilpailijoita kisassa oli yhteensä nelisenkymmentä, joista kymmenen keskeytti. Meistä naisista ei keskeyttänyt kukaan. Naisten sarjan voittaja selviytyi urakastaan reippaasti alle 12 tunnin, mikä on ehdottomasti aaltojen arvoinen suoritus: 

 ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Sain runsaasti uusia voimia noista hetkistä. Vaikka juoksu on yksinäistä puuhaa, varsinkin ultrajuoksu, samanmielisten seurasta saa joissain tilanteissa korvaamatonta henkistä tukea. Jo ennen kuin väsymys kasvaa suureksi - väsymyksestä rupattelu helpottaa jo. Puhumattakaan kaikista muista tsemppaajista tutuista ja tuntemattomista, joita matkan varrella kohtasin. Olette hienoja ihmisiä jokainen! Mahdoitko J. Hernetkoski olla reitin varrella? Epäilen nähneeni sinut, eräs seurue muistutti jotain jossain vaiheessa kuvailemaasi kokoonpanoa.

Iltapäivän kallistuttua kohti iltaa rupesin suunnitelmani mukaan lisäämään hiukan vauhtia. Sen verran helle oli jo ehtinyt verottaa voimia, etten pystynyt lyhentämään kävelyjaksoa, mutta juoksin hieman reippaammin ne osuudet jotka kulkivat metsän varjoissa. Kierrosaikani olivat ehkä 13.30 - 14 min luokkaa.

Aamupäivän aikana jouduin pistäytymään vessassa kolme kertaa, kun en oikein tuota puskassa äheltämistä vielä kunnolla osaa. Tähän oli arvatenkin syynä se, etten ollut saanut vatsaa kunnolla toimimaan ennen kisaa.

Tämä kiinnostaa varmaan eniten naisväkeä: jos saatte kuukautiset ennen tärkeätä pitkää juoksua, ja jos ne sattuvat olemaan runsaat, huolehtikaa äärimmäisen huolellisesti nestetasapainosta ja erityisesti suolatasapainosta. Olin matkaan lähtiessäni aika "tukossa" monessa mielessä. Yritin hillitä nestehävikkiä popsimalla buranaa, syömällä ja erityisesti juomalla runsaasti, mutta silti taisin sen verran kuivahtaa etten ehtinyt palautua kunnolla ennen eilistä. Jaloissa oli jokin ylimääräinen paino pitkän aikaa startin jälkeen.

Olisiko ollut puolivälin kieppeissä kun toimitsijoiden pöydän läheisyydessä eräs harmaapartainen, huomattavan charmikas mies pysäytti minut ja tarjosi suolavettä. Otin sen mukisematta vastaan kun hän painotti kramppien vaaraa jos elimistössä ei ole tarpeeksi suolaa. Edellämainitut syyt painoivat tietenkin myös. Tuon herrasmiehen tarjous tuli siis kuin taivaan lahjana: oloni koheni huomattavasti! Suolavesi toimi niin hyvin että kävin pyytämässä sitä lisää vielä myöhemmin ja sainkin.

Matkaeväikseni olin valmistanut kahta eri vahvuista juomasekoitusta urheilujuomista ja maltosta. Lisäksi join runsaasti vettä. Vahvempi juomasekoitus osoittautui pian liian vahvaksi ja se jäi suurelta osin juomatta. Miedompi oli matkan varrella hyvin toimiva liemi. Melkein kaikki kiinteä ravinto jäi syömättä kuuman sään vuoksi. Söin muutaman palan suklaata ja yhden annoksen riisiä. Perunalastuihin en koskenut. Energiatasoni pysyi mielestäni kaikesta huolimatta tasaisen hyvänä. Noh, ehkä ihan viimeisillä kilometreillä väsymykseen liittyi myös toisaalta nälkäinen, ja toisaalta yököttävä olo. Toiseksi viimeisellä kierroksella urheilujuomat tulivat aika rajusti ylös, mutta siinä vaiheessa ei asialla ollut enää suurempaa merkitystä. Olo helpottui huomattavasti.

Kaikki sujui olo- ja mielentilojen vaihteluiden mukaan aina noin 43.  kierrokselle asti varsin mukavasti. Juoksin suurin piirtein puolen kilometrin kohdalla kierrosta, kun tuttu kipu iski taas vasemmalle alavatsalle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Lopetin juoksun hetkeksi ja kävelin ihan hitaasti. Kipu hellitti, ja lähdin taas juoksemaan. Kipu palasi kuitenkin aina kun otin juoksuaskeleita, aina vain kovempana ja viiltävämpänä. Hätäännyin hieman, mutta sitten sain itseni kootuksi ja tein nopean päätöksen. Kävelin maalialueelle ja kysyin toimitsijoilta kuinka paljon minulla on kierroksia jäljellä. 12 olisi vielä jäljellä, minulle kerrottiin. Tein nopean päätöksen. Oloni oli muuten hyvä, jalat kantoivat ja hengitys toimi. Voisin yrittää juosta hampaat irvessä ja kenties saavuttaa sen noin 13.30 - 14 h loppuajan, johon minulla oli ymmärtääkseni vielä tuossa vaiheessa mahdollisuus. Todennäköisempää olisi kuitenkin ollut, että olisin muutaman kierroksen jälkeen joutunut keskeyttämään kramppien takia.

Tai sitten voisin suosiolla kävellä loput kierrokset ja päästä varmasti maaliin. Päädyin tähän ratkaisuun. Kävin vielä varmuudeksi järjestäjien pöydän luona lirkuttelemassa, kerroin päätöksestäni kävellä loppuun ja kyselin heidän tahtotilastaan jäädä odottamaan minut maaliin, jonne siis aioin vakaasti kaikesta huolimatta päästä. Vastaus tuli heti: he odottavat. Joko olin niin säälittävän innokas pääsemään maaliin, tai sitten päällisin puolin niin hyvässä kunnossa, että he vakuuttuivat aikeistani sekä tahdonvoimastani.

Siispä kävin kertomassa "huonot uutiset" kannustusjoukoilleni huoltopöydän luo. He jaksoivatkin päivystää huoltopöydän ääressä vielä kunnioitettavan pitkään, mutta onneksi tulivat järkiinsä ja lähtivät kotiin. Heidän joukossaan oli oman juoksunsa jo juosseita, he olivat kaikki jo väsyneitä ja nälkäisiä ja palelivat. Kaikilla oli pitkä, helteinen ja kaikin tavoin raskas päivä takanaan. Ei olisi ollut mitään mieltä siinä että he odottaisivat raahustukseni loppuun kisapaikalla, kun varmasti kuulisivat lopputuloksestani ennen pitkää.

Ensimmäinen Masokistin Unelmani päättyi siis kahdenkymmenen kilometrin pikamarssiin. Onneksi olen jokseenkin harjaantunut kävelijä. Vasta viimeisten viiden kierroksen aikana vastustamaton väsymys hiipi kehooni, ja jouduin hieman hidastamaan tahtia. Kolmelle viimeiselle kierrokselle sain helpotuksekseni miesseuralaisen turvakseni. Taival tuntui siinä vaiheessa hyvin yksinäiseltä: vai kuulostaako yksinään pimeää metsätietä pitkin yhä kangistuvin jaloin hoippuva, varsin vähäpukeinen, puolityhjää juomapulloa sormissaan roikottava naisihminen, jolta maraton oli venähtänyt turhan pitkäksi, miltään muulta kuin helpolta saaliilta.... Vielä kerran kiitos ja halaus teille kaikille kolmelle herrasmiehelle, jotka saatoitte minut halki pimeän ja synkän metsän aina maaliin saakka. Väsymystä helpotti kun oli juttukumppani. Loppuajakseni tuli sitten hieman reilut 15 ja puoli tuntia. KORJAUS: äsken saamani, toistaiseksi vahvistamattoman tiedon mukaan suoritusaikani oli 15.21, eli kymmenisen minuuttia parempi. Muutan sen tähän heti kun saan vahvistuksen.

Oli tämä kaiken kaikkiaan hieno ja täysin unohtumaton kokemus. Lämmitti mukavasti, kun järjestäjät kohteliaasti toivottivat minut tervetulleeksi ensi vuonna uudestaan. Ilmoitin saapuvani ilman muuta paikalle ja kehoitin heitä varaamaan almanakkaansa sen illan kokonaisuudessaan, sillä tämä naisosanottaja ei välttämättä suostu poistumaan kisapaikalta ennen kuin on jollain konstilla keplotellut itsensä maaliin.