Salitreeneissä valmistauduttiin täysillä - siis todellakin täysillä - vyökokeita varten. Potkutreeneissä olivat sekä tempo että määrä kohdallaan, harjoituksen päätyttyä hiki virtasi matostakin. Tekniikoita harjoiteltiin intensiivisesti, ja vielä ehdin oppia pari finenssiä. Lopuksi saimme treenikaverin kanssa harjoitella vapaavalintaisesti niitä tekniikoita, jotka tuntuvat yhä vaikeilta. Muutamia potkuja minun on yritettävä vielä hioa kotioloissa.

Onneksi en lähtenyt juosten treeneihin, vaan aikapulan takia hyppäsin bussiin. Hölköttelin paluumatkalla täsmälleen päivän pakollisen määrän eli 15 minuuttia, ja loppumatkan kävelin. Syke huiteli ties missä, jalat tuntuivat lyijynraskailta ja olo umpiväsyneeltä. Olin treenien jälkeen juonut liian ison annoksen vettä, joka oli asettunut suureksi, kovaksi kuplaksi kylkiluiden alapuolelle painamaan keuhkojani.

Silti olin jostain syystä hyvin onnellinen. Ja hyvin kiitollinen. Mietin raahustaessani päivän harmauden jälkeen tuoksuvaksi ja aurinkoiseksi muuttuneessa kesäillassa, miten onnekas olen, kun saan ylipäätään kokea, miltä tuntuu, kun on treenannut itsensä väsyksiin. Eiliset vauhtijuoksut taisivat jumittaa jalat ja väsyttää kehon, mutta mikä olisi oikeastaan sen hienompaa? Jos asiat olisivat menneet vähänkin enemmän pieleen viime joulukuussa, en tänä päivänä kenties edes kävelisi.

Lauantaina menen vyökokeeseen, kävi miten kävi. En kerta kaikkiaan voi olla menemättä.