Outoa miten ihmismieli voi oikutella näinkin hulppean rasituksen jälkeen. Ihmiskehon kemialla lienee osuutensa asiaan: oloni muistuttaa raskauden keskikolmanneksen energistä seesteisyyden tilaa.

Sen sijaan, että nauttisin olostani ja otetuista askeleista ja loikoilisin sohvalla suklaarasian ja hyvän kirjan kanssa, huomaan alati ajattelevani uusia koitoksia. Mielessäni pyörivät monenmoiset toinen toistaan jännittävämmät kisat, joita tänä vuonna olisi vielä mahdollisuus päästä kokemaan. Ja lenkille olisi palava hinku!

Öisin kukun ja kaikin tavoin välttelen nukkumaanmenoa. Lepääminen tuntuu synniltä, uni ajanhaaskaukselta. Olen täynnä rohkeutta, mutten vailla harkintakykyä. Selvitin puolimetrisen pinon pitkään pöydällä lajittelua odottaneita taloyhtiön papereita vajaassa tunnissa.

Bussimatkoilla töistä kotiin sen sijaan nuokahtelen ja uinahtelen, vajoan sekunneiksi raskaalta tuntuvaan välkehtivään uneen. Keho on jumitettu tiukasti bussinpenkkiin, mutta ajatukset karkaavat tämän tästä Bornholmin kirkkaisiin päiviin ja sysimustiin öihin. Eilen koin muutaman hetken onnentunteen, kun sain juosta metroon. Askel tuntui kevyeltä eikä reiteenkään juuri sattunut. Varpaat.... no, ne ovat yhä paikoillaan. Antibiootti tuntuu tepsivän. Viikon kuluttua ne ovat jo täysin terveet, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa. Toistaiseksi yli kymmenen metrin juoksulenkit ovat mahdottomuus.

Olo on kiihkeä, sanalla sanoen.

Kaikkein kamalinta tässä on, että todennäköisesti muutaman päivän sisällä kaikki muuttuu, kun väsymys alkaa oikeasti hellittää. Nyt vielä elän rasituksen viime vaiheita, nautin pitkän kamppailun tuottaman adrenaliinihuuman viimeisistä rippeistä. Kun kaikki adrenaliini on käytetty loppuun, seuraa romahduksenomainen paluu tietoisuuteen omasta vajavaisuudesta. Mutta en minä pelkää.

Oikeastaan minusta tuntuu, etten enää pelkää yhtään mitään. Minähän selvisin. Tietyssä mielessä katson samalla menettäneeni jotakin, en tiedä mitä, mutta runsain mitoin.

Ihmisellä kai täytyy olla itsessään jotain mitä suojella ja varjella, jotta uhat ja mahdollisuudet pysyisivät mittasuhteissaan. Jotta ihminen ei heittäytyisi täysin kohtalon armoille, vaan pyrkisi toimimaan tietoisesti. Ihmisellä tulee olla ikään kuin pehmeä, vaaleanpunainen ja sykkivä sisus, joka ei kestä paahdetta, ei sadetta eikä kuivattavaa tuulta, ei iskuja eikä haavoittavia teriä, ei edes voimakkaita hajuja. Ihminen suojelee sisustaan ruumiillaan, lihaksillaan, luillaan, verellään, ja lisäksi tahdollaan, tunteillaan, sisullaan, ajatuksillaan ja älyllään. Jos ruumis väsyy ja haurastuu, veri ohenee, ja luut vetäytyvät hetkeksi syrjään, ja sen lisäksi äly ja tunteet äityvät ylikierroksille ja lakkaavat kontrolloimasta paitsi toisiaan myös kehoa jossa asustavat, sisus pääsee liian lähelle pintaa, altistuu ja lopulta parkkiintuu piloille. Silloin ei enää ole uhkia, eikä liioin mahdollisuuksia.

Toisaalta taas, niin kuin kaikkien tätä edeltävien ultrien jälkeen, kaikki menetetty alkaa jo näyttää joutavanpäiväiseltä, aikansa eläneeltä. Katson polulla taaksepäin, enkä tunne sääliä enkä myötätuntoa tienposkessa kyyhöttävää suojatonta myttyä kohtaan. 

Osa minusta jäi ikuisiksi ajoiksi reitin varrelle, mutta sain tilalle paljon uutta, enkä vielä tiedä, mitä kaiken uuteni kanssa oikein tekisin. Sen tiedän, että mahdollisuuksia saattaa olla enemmän kuin koskaan.