Tähän aikaan vuodesta on kaiketi tapana vetää yhteen kuluneen vuoden seikkailut, voitot ja tappiot. 

Totuus on Kaappimaratoonarin kohdalla, että paljonkaan kerrottavaa ei ole. Ensinnäkin sen tähden, että vuoden ensimmäinen puolisko tuhrautui pääasiassa erilaisiin toipumisiin. Lenkkeily ja liikunta oli silloinkin yhtä ihanaa ja rentouttavaa kuin aina, vaikka olikin melko säälittävää räpiköintiä, eikä mitään vaativampia reissuja ollut rahkeita edes yrittää. Eikä kaiketi tarvinnutkaan olla. Jos jotain on tähän ikään asti kovaan päähäni opiksi kertynyt, niin se, että toipumiselle ja rauhoittumiselle on suotava aikansa. Joku vaatii pidemmän palautumisen, kun taas jonkun toisen on mahdollista palata entiseen paljon nopeammin. Itse olen alkanut ajatella, että mitään "entistä" ei olekaan, vaan jokainen tapahtuma, merkitsipä se menestystä tai vastoinkäymistä, aloittaa uuden aikakauden elämässä, joka sitten tavalla tai toisella johtaa seuraavaan - tai on johtamatta. On nimittäin monesta tekijästä kiinni, miten tuo aikakausi etenee, miten se alkaa ja päättyy. On mahdollista myös jäädä polkemaan paikalleen tai kiertämään kehää. Jostain joulun ajan urheiluaiheisesta hömppäelokuvasta, jota yömyöhällä yksikseni tuijottelin virkistääkseni särkyjen ja kolotusten runtelemaa mieltäni, poimin osuvan ajatuksen: "sinun on hyväksyttävä se, ettet voi hallita sitä, mitä sinulle tapahtuu". En tiedä, mihin mahdolliseen filosofiaan tämä pohjautuu, mutta tuona myöhäisillan hetkenä se osui ainakin minuun. Tietenkin ihminen vaikuttaa valinnoillaan elämäänsä, eikä kaikki mitä hänelle tapahtuu ole mitenkään ennalta määrättyä, mutta... karman laki tuntuu toisinaan niin oikealta, lohdulliselta - ja samanaikaisesti julmalta. Vaikka eihän sekään elämää itseään suurempi voi olla. Toisinaan on lohdullista - ja yhtä lailla julmaa - ajatella, että olemme vain pienellä kivenmurikalla kuhisevia pöpöjä, jotka synnymme, elämme ja kuolemme ilman sen suurempaa merkitystä itsellemme, toisillemme tai maailmankaikkeudelle, ilman mitään säännönmukaisuutta. Mutta kukapa ei näitä miettisi. 

Vuoden toinen puolisko oli ensimmäistä tyydyttävämpi, kaikin tavoin henkisesti ja fyysisesti mielekkäämpi. Ehdoton kohokohta oli Sysimusta Satku, joka sitten jäikin vuoden ainoaksi liikunnalliseksi  "saavutukseksi". Joka tapauksessa treenikertoja on ollut huomattavasti enemmän kuin alkuvuodesta, ja ne ovat syksyn mittaan vain parantuneet. Aina tähän jouluun asti. Selkäkrampit eivät ole vielä täysin hellittäneet, kun en ole kaikkia viisaita neuvoja osannut riittävästi noudattaa, mutta ei tämä enää pahemmaksikaan ole mennyt. Pieni tauko - niin tylsää kuin se onkin - toisinaan myös antaa eikä vain ota. Minunkin olemuksessani on pieniä mutta olennaisia seikkoja ja piirteitä, joille lepuutus tekee pelkästään hyvää. 

Näissä tunnelmissa siirryn kohti seuraavaa vuotta ja kiitänkin kaikkia teitä lukijoita ja kanssajuoksijoita, jotka olette tämän vuoden jaksaneet vuodatuksiani kummastella. Kiitän joulutervehdyksistä ja toivotan teille oikein lystikästä vuodenvaihdetta sekä aina vain parempaa uutta vuotta 2013!