Leikkauksesta on tänään vierähtänyt kaksi viikkoa. Toipuminen on edistynyt hiljalleen, mutta ilmeisesti ns. aikataulussa. Loppujen lopuksi palautuminen lienee varsin yksilöllinen prosessi myös tässä yhteydessä. 

Eräänlainen napanuoran katkaisu tapahtui eilen, kun sain puhelun tähän suureen operatsioniin liittyneiden tutkimusten tuloksista. Kaikki näyttäisi olevan niin kuin pitää, diagnoosi kestää vettä, pahikset on neutraloitu eikä jatkotoimenpiteisiin sairaalassa ole näin ollen tarvetta. Olen seurannassa vielä toisaalla, mutta seurantaväli on pitkä, eikä se millään tavalla vaikuttane arkeeni. Saan kutsun, jahka haluavat minua tavata. 

Kuntoutumisen merkkejä ovat paitsi se, että pystyn vetämään sukat jalkaan, sitomaan kengännauhani, noukkimaan lattialle pudonneen esineen ja nousemaan sohvalta ilman ulkopuolista apua, myös se, että pystyn kävelemään suorassa ja ryhtini on luonnollinen. 

Viimeksi mainittua havainnollistaa hyvin esimerkiksi se, että ulkona liikkuessani koirat - nuo kehonkielen ja -hajujen erikoisasiantuntijat - eivät enää suhtaudu minuun epäluuloisesti joko jähmettymällä paikoilleen, haukkumalla tai murisemalla. Ne ovat minut havaittuaan käyneet maahan makaamaan, tuijottaneet minua ja ehtiessäni kohdalle syöksähtäneet minua kohti kuono pitkällä, päättäen kohtaamisemme hämmentyneisiin haukahduksiin häntä heiluen, kun en olekaan rynnännyt karkuun vaan toisinaan jopa ojentanut käteni koiran haisteltavaksi ja mutissut jotain rauhoittavaa, vältellen katsekontaktia hurtan kanssa. Nolot ulkoiluttajansa monesti sitten ovat pyydelleet anteeksi lemmikkinsä outoa käytöstä. "Aikkamalaa, ei tämä koskaan tee noin! Mikä siihen nyt meni!" Entisenä flexin päässä raahautujana kuitenkin ymmärrän, miksi koirat toimivat niin kuin toimivat, vaistojensa varassa. 

Ilmeisesti olen säteillyt epämääräistä negatiivista energiaa, jota kumara asentoni ja köpöttelevä askeltamiseni ovat täydentäneet. Hyökkäävä, erityisesti saalistava ihminen asettuu enemmän tai vähemmän tietoisesti kumaraan asentoon, samoin kuin puolustautuva. Olen ehkä haissut vaaralle. Koirat vainuavat stressin herkästi. Olen tuntenut oloni jossain määrin suojattomaksi, ja koirat ovat tarkkaan panneet merkille suojattomuuden tunteeseen sisältyvän valppauden, jota en itse edes tiedosta. 

Toipilasaikaa on kuitenkin vielä viikko jäljellä, ja ehdin oppimaan vielä monta hyödyllistä taitoa sitä mukaa, kuin kroppani vetreytyy. Henkisestä palautumisesta kertonee muun muassa se, että huomaan päivittäin ärtyväni kodissa vallitsevasta sekamelskasta, joka ei oikeastaan edes ole mikään sekamelska, vaan kaikki on vain hieman eri järjestyksessä kuin itse tahtoisin, muun perheen kantaessa määrätietoisesti päävastuun koti- ynnä muista arkisista askareista, kun itse kykenen vain seisomaan, makaamaan, istumaan tai kävelemään. Avuttomuuden ja muiden avun varassa olemisen tunteita siedän huonosti, ja saatan sen takia olla pikkuriikkisen hankala potilas, mikä vastahakoisesti myönnettäköön. Kotiväki on suhtautunut kitinöihini niiden ansaitsemalla armolla ja vakavuudella, mistä olen kiitollinen. Suurta iloa tunnen puolestaan siitä, että tikit ovat sulaneet ja saunominen on taas sallittua. Siemaisin jopa kylmän saunaoluen.