Kymmenes ultrakisani sujui koko lailla suunnitellusti ja myös suurimmaksi osaksi ns. mukavuusvyöhykkeellä. Kaikin puolin onnistunut retki ja hauska kokemus. Kiitokset hyville kisakumppaneille, seuratovereille sekä järjestäjille ja huoltajille, ilman muuta on päästävä taas mukaan jos kisaa vielä järjestetään!

Ensimmäinen rasti kisareissussa oli perjantain piiiitkä junamatka Kokkolaan. Selvitin sen miten kuten, ja ikään kuin huipennukseksi etappi Kokkolasta Kaustiselle oli puolestaan kerrassaan miellyttävä. Kiitokset Petteri autokyydeistä sekä loistavasta seurasta reissun aikana!

Muutaman seuratoverin tavoin majoituin Kaustisen Nesteen yhteydessä olevaan hotelliin, joka sijaitsi vain parinsadan metrin päässä kisapaikasta. Hotellin isäntä oli selvästikin urheilumiehiä ja vieraanvaraisuus sen mukaista. Palvelu pelasi mutkattomasti ja kisan jälkeen järjestyivät vielä sauna sekä uinti.

Saavuimme kisapaikalle lauantaina jo puolenpäivän aikaan. Olin pukenut kisavermeet ylleni ja suorittanut tarvittavat teippaukset ja rasvaukset hotellilla, joten aikaa riitti hyvin tunnelmien haisteluun, oman pienen huoltopisteen järjestämiseen sekä reitin läpikäymiseen. Reitti oli kolmijakoinen - tasasuhteissa kolmea erilaista alustaa, eli asfalttia, hiekkaa ja tiilimurskaa. Noin puolet oli hyvin loivaa alamäkeä ja toinen puoli hyvin loivaa ylämäkeä (joka tosin kisan aikana jyrkkeni salaperäisesti!). Hieman ennen klo 14 meidät pyydettiin starttialueelle ja pienen järjestäjäorganisaation edustajan pitämän puheen jälkeen kajahti lähtölaukaus.

Kisapaikalle oli saapunut naisten sarjaan toinenkin osanottaja, joka tosin heti tavatessamme totesi, että oli ilmeisesti sairastumaisillaan flunssaan. Hän oli kuitenkin sinnikkäästi päättänyt yrittää startata. Hän eteni pääasiassa kävellen, mutta maratonin tienoilla hänen olonsa kävi niin huonoksi, että kisa oli viisainta lopettaa siihen. Kuume oli noussut, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Olin harmissani kilpasiskon puolesta, kyseessä olisi ollut hänen kautensa päätavoite. Onneksi kisat eivät kuitenkaan tähän lopu.

Harmittelin myös sen takia, että salaa toivoin, että kilpasiskoni tekisi tuloksen, joka olisi kaikkien huolellisten kisajärjestelyjen arvoinen. Minusta kun ei siihen ollut.

Strategiani oli lyhykäisyydessään seuraava: tavoitteena oli edetä 100 kierrosta hieman yli 1000 metrin reitillä siten, että käytän hyväkseni koko 24 tuntia. Tämän olin mielessäni jakanut kolmeen kahdeksan tunnin jaksoon, joihin olin ajoitellut lepotaukoja alustavasti, mutta kisan tapahtumat kulkivat sen verran omalla painollaan, että aikatauluissa en kovin hyvin pysynyt. Kolme pitkää huolto- ja lepotaukoa ehdin pitää ja soin siten hyvää palautumisaikaa lonkalle ja selälle. Näitä rytmittivät erilaiset kisanaikaiset tuntemukset sekä sääolosuhteet.

Ensimmäiset 55 kilometriä etenin pääasiassa hölkkäillen, tasaisia n. 8 minuutin kierroksia. Kävelin ylämäkiosuudella aina saman n. 200 metrin pätkän. Sää oli miellyttävä, puolipilvinen ja poutainen, vain muutaman kerran pilvet hälvenivät niin että aurinko tuntui paahtavalta urheilukentän osuudella. Ehkä sää oli kuitenkin minulle liian lämmin, vaikka olin harjoitellut hellejuoksuja Kouvolantien catwalkilla. Tai sitten kerta kaikkiaan laiminlöin innostuksissani riittävän juomisen ja syömisen. Ensimmäisen kisakolmanneksen jälkeen sain nimittäin ikävän pahoinvointikohtauksen, joka tuntui vievän voimia niin paljon, että päätin pitää ensimmäisen kunnon lepotauon. Järjestin makuupussin ja jumppamaton avulla nukkumapaikan kisailijoille varattuun, mukavan hämärään urheilutalon jumppasaliin ja pötköttelin ehkä vajaan tunnin verran. Sinä aikana olo helpottui niin, että lähdin taas radalle.

Ilta oli jo pimennyt. Kello kävi puolta yhtätoista, jos en väärin muista. Taivas oli pilvinen ja enteili sadetta, mutta oli yhä lämmin. Lähdin liikkeelle vielä shortseissa ja lyhythihaisessa paidassa. Aluksi hölkkäsin muutaman kierroksen. Pian lonkassa ja selässä alkoi kuitenkin tuntua sen verran ikävää juilimista, ilmeisesti aiempien juoksujen jäljiltä, että pistin kävelyksi. Kipua ei kuitenkaan tuntunut reidessä, mikä olisi ollut paha merkki ja olisi saattanut päättää kisan osaltani. Aikaa minulla oli runsaasti käytettävissä, koska olin edennyt suunniteltua enemmän alkuvaiheen aikana. Kävellessäni tankkailin runsaasti nestettä ja söin kaikkea mitä oli tarjolla.

Tunnit kuluivat ja kierrokset karttuivat. Olo koheni muuten hetki hetkeltä, mutta lopulta yllätti voimakas väsymys. Kisaa edeltäneen viikon yöunet eivät olleet riittävät, ja tämä taisi kostautua. Silmät tuntuivat painuvan väkisin kiinni, ja sain todella taistella pysyäkseni hereillä. Lisäksi kävely alkoi tuntua selässä laatikkomaisena, teräväreunaisena kipuna. En kuitenkaan ottanut särkylääkettä, vaan päätin antaa kivun tehdä tehtävänsä varoittajana sen turruttamisen sijaan. Etenin vain niin kovaa vauhtia kuin oli mahdollista ilman suurempia särkyjä. En ole täysin varma kellonajasta, ehkä jo parin kolmen tunnin kuluttua edellisestä tauosta päätin kuitenkin pitää uuden ja vetäydyin jälleen jumppasaliin. Aikaahan minulla oli yllin kyllin.

En ole varma kauanko lepäsin, nukahtelin pieniksi toveiksi, kunnes lopulta havahduin siihen, että minua heräteltiin. Erään seuratoverin huoltaja oli ystävällisesti tullut patistamaan torkkujia takaisin radalle. En heti noussut siitä huolimatta, vaan torkahdin vielä toviksi. Siitä herättyäni huomasin palelevani. Kävin ulkona tutkimassa säätilan, ja koska olin tuntevinani sateen tuoksun, vedin ylleni reilusti vaatetta. Otin huoltopisteeltä runsaasti juotavaa ja syötävää muutaman kierroksen ajan. Olo koheni taas nopeasti.

Johonkin aikaan, melko pian radalle palaamiseni jälkeen, alkoi sataa. Aluksi vain vihmoen, mutta pian jo tulvi suuria pisaroita taivaan täydeltä. Kiittelin onneani, että olin älynnyt pukea riittävästi vaatetta ylleni, koska tuossa vaiheessa etenin enää kävellen. Sain pidetyksi ihon kuivana varsin pitkään, mikä esti enemmän palelun.

Kun tunsin alimman vaatekerroksen ja myös kenkien kastuneen läpikotaisin, päätin pitää jälleen lepotauon. Olin kävellyt reippaasti ja kerännyt aikamoisen määrän kierroksia. Niinpä katsoin ansainneeni kuivat vaatteet. Kaarsin pukuhuoneeseen ja vaihdoin kaiken, alusvaatteita myöten. Menin sen jälkeen ulko-ovelle. Sade vain jatkui. Oli sysipimeää. Reitin varrelle oli jo aiemmin sytytetty erään seuratoverin mukanaan tuomia roihuja valaisemaan kalkkiviivaa, jolla reitti oli merkitty, ja paikalliset omakotiasukit olivat ystävällisesti tuoneet lisää niitä. Roihut lepattivat kauniisti, mutta eivät juuri sillä hetkellä houkutelleet minua välittömästi ulkoilemaan.  Katsoin kelloa ja laskeskelin, että aikaa oli yhä yllin kyllin (en tosin enää yhtään muista paljonko kello oli). Annoin laiskuudelle periksi ja kömmin makuupussilleni siinä toivossa, että lyhyen nokostelun jälkeen sade olisi lakannut.

Seitsemän tienoilla aamulla heräsin. Olin nukkunut varmaankin pari tuntia. Tavoitteenani oli ollut, että sata kierrosta olisi täynnä kun kuuden tunnin kisa alkaisi kahdeksalta, mutta tuon määräajan olin jo ryypännyt. Lähdin siis reippaasti matkaan, samalla tankaten ruokaa ja nestettä. Sade loppui vähitellen ja aamu valkeni nopeasti. Oli taas lystiä taivaltaa kuivissa vaatteissa, levänneenä ja maha täynnä herkkuja. Kuuden tunnin kisailijoita saapui urheilukentän seutuville, ja tasan kello kahdeksan kajahti heille lähtölaukaus. Kärkiryhmä ohitti pian minut huimaa vauhtia. Kannustin heitä minkä kykenin.

Puoli yhdentoista maissa aamupäivällä tavoitteeni oli täynnä ja kisaa vielä jäljellä kolme ja puoli tuntia. Puntaroin hetken, luovuttaisinko chippini ja menisinkö suihkuun ja lepäämään loppuajaksi. Katselin ympärilleni kävellessäni. Kisatunnelma oli korkealla, sää sen kuin parani ja omatkin fiilikset koko ajan nousussa. Mitä järkeä olisi tuhlata niitä nukkumiseen! Siispä päätin tallustella hiljakseen eteenpäin niin pitkään kuin voimia ja fiiliksiä riittäisi. Seurailin samalla kuuden tunnin kisaa, jossa koettiinkin kiivaita hetkiä kärkijuoksijoiden vaihtaessa sijoituksiaan muutamaan otteeseen. Lisäksi seurasin jännityksellä 24 tunnin kisan kärkimiehen Jari Tompon taistelua aikaa vastaan. Yön aikana oli koettu monenlaisia tunnelmia hänen kisassaan. Vastukset on kuitenkin tehty voitettaviksi, kuten Jarin suoritus lopulta osoitti. Hän teki uuden oman ennätyksensä.

Kun kisaa oli jäljellä ehkä nelisenkymmentä minuuttia, olin edennyt 111 kierrosta. Sain päähänpiston, että jättäisin kisan siihen. Veisin merkkipulikkani 100 metrin kohdalle, jolloin tuloksekseni tulisi hieno luku 111,1 km. Näin huonolla matikkapäänupilla varustettu naisihminen ei ilmeisesti osannut ottaa kaikkia muuttujia ja puuttujia ja nimittäjiä ja osoittajia huomioon. Lopputulokseksi merkittiin näet 112 kilometriä ja rapiat. Mistä lie kertyivät nuo ylimääräiset metrit. Olin houkutellut seuratoverinkin humputukseeni mukaan, mutta hän onneksi kätki pettymyksensä miehekkäästi.

Pitkän kotimatkan, joka meni enimmäkseen torkahdellessa,  ja perheen kanssa nautitun kebab-aterian jälkeen olo on hyvä ja kivuton ja suhteellisen tyytyväinen. Olen iloinen, että kroppani ylipäätään kesti kisan vain lyhyen valmistautumisen jälkeen. Se harmittaa, että ensimmäiseksi naisten tulokseksi Kaustisen loistavassa kisassa tuli olosuhteisiin ja järjestelyihin nähden liian vaatimaton lukema. Suoraan sanoen nolotti käydä niiaamassa komea voittopokaali, etenkin, kun ainoa vastustajani joutui jo niin aikaisin jättämään leikin kesken ylivoimaisen esteen takia. Mutta toisaalta: onpahan helposti rikottavissa tuo reittiennätys.