Kerrassaan täydellisen kauniissa ja aurinkoisessa kevätsäässä juoksimme tänään yhdessä yöjuoksijoiden kanssa Hassen hölkkämaratoonin pitkänä harjoituslenkkinä. Aikatavoite oli sen mukainen, eli noin viisi tuntia.

Saavuimme Palloilutalolle ajoissa, ilmoittauduimme juoksuun ja vaihdoimme vaatteet kaikessa rauhassa. Klo 11:n startissa lähtöviivalle asettui varsin mukavan kokoinen joukko juoksijoita. Nämä aikaiset startit ovat ruvenneet vetämään yhä enemmän väkeä. Minulle mönkijäsarjalaisena ne sopivat täydellisesti, kun ei tarvitse tulla niin hirveän paljon muiden jälkeen maaliin. Tosin joka kerta klo 12:n startin nopeimmat juoksijat ehtivät ohittaa minut kierroksella, jopa kahdella. Näin kävi tänäänkin. Mutta se ei meitä tyttöjä haitannut, sää oli todella kaunis eikä meillä ollut mitään kiirettä.

Aloitimme juoksemalla nollakierroksen kokonaan, mutta heti ensimmäisestä varsinaisesta kierroksesta lähtien kävelimme Hakaniemen sillan mäet. Lyhyetkin kävelypätkät säästävät paitsi jalkoja myös voimia, kun syke ei pääse liikaa kohoamaan. Ajassa häviää korkeintaan minuutteja. Viimeksimainitusta on iloa tietenkin vain, jos tavoitteena on juosta maraton ilman, että se haittaa seuraavan viikon treenejä.

Pohjoisrannassa ja Tervasaaressa oli paljon väkeä, kävelijöitä, koiranulkoiluttajia ja turisteja. Naiskolmikkomme luovi taitavasti väkijoukossa. Juoksimme ja jutustelimme, moikkailimme säännöllisesti muita Hasselaisia, kuten asiaan kuuluu. Tuuli oli alkumatkasta heikkoa, mutta navakoitui iltapäivän edetessä, niin että väsymyksen tehtyä tehtävänsä loppumatkasta se painoi matkanteossa. Muutoin reissu sujui yllättävänkin helpontuntuisesti. Tietenkin pieniä kipuja ja särkyjä esiintyi, mutta ei mitään mistä ei olisi mahdollista päästä yli. Itse tunsin vasemman jalan päkiässä pientä kirvelyä, ikään kuin uudet New Balanceni olisivat hieman hiertäneet. Tuntemus ei kasvanut sen kummemmaksi joten en vaivautunut tutkimaan asiaa. Edes kuuluisa seitsemäs kierros ei tuntunut muita pahemmalle, eikä mitään merkittävää vauhdin notkahdusta tainnut tapahtua.

Lähdimme hyvissä voimissa viimeiselle kierrokselle. Hölköttelimme tasaista vauhtia eteenpäin, ja totesimme, että meillä oli oikein hyvät mahdollisuudet alittaa viisi tuntia. Tervasaaren kääntöpaikan jälkeen otimmekin kunnon loppukirin. Ylitimme maaliviivan samanaikaisesti ja saimme loppuajaksi 4.57.02 (jos oikein muistan). Oma kelloni oli temppuillut startissa ja olin saanut sen käyntiin noin 20 sekuntia myöhemmin kuin muut, joten kellon lukema ei ollut kelpoinen.

Pukuhuoneessa sitten riisuin kengät ja sukat ja huh! Molemmissa päkiöissä, tai itse asiassa isovarpaan alapuolella jalkaterän sisäsyrjällä, ns. vaivaisenluiden kohdalla, oli varsin kookkaat verirakkulat. Minulla ei kuitenkaan ole isoja vaivaisenluita eivätkä ne ole aiemmin hiertyneet. Ensireaktio oli, että kaikki katsoimme niitä ällistyneinä, emmekä heti oikein tajunneet mistä oli kyse. Minusta näytti kuin joku olisi liimannut suuret suklaanapit jalkateriini. Ilmeisesti lenkkikenkien pohjalliset olivat hanganneet ihoa noissa kohdissa. Tällaista harmia voi tulla, kun joutuu ostamaan hieman liian suuret kengät. Mutta pienemmät kengät tuhoavat tuon akkavarpaani, joten vaihtoehdot ovat vähissä.

A-mies oli buukannut perheen isoäidin luokse aterialle. Siellä sitten puhkaisin rakot, desinfioin ne ja peitin compeed-laastarilla. Tällä hetkellä tilanne on aika hyvä, compeed lievittävän myös hieman kipua ja kirvelyä.

Vähäinen rakonmuodostus ei suinkaan poista tai mitätöi sitä tosiasiaa, että tänään juostiin todellisella mukavuusvyöhykkeellä kaikin tavoin onnistunut ylipitkä lenkki!