Pitäkää nurkkakuntaisena mutta taas kerran hehkutan sitä, miten hieno kaupunki Helsinki parhaimmillaan on. Viihdyn kotikulmillani kaikkina vuodenaikoina, mutta kieltämättä kesällä eri ympäristöt pääsevät vasta oikeuksiinsa. 

Ja tässäpä tulikin oikeastaan Helsingin paras anti ainakin minulle: täällä on niin monenlaisia ympäristöjä. 

Otetaan esimerkki läheltä, kun kerran kotiseuturakkautta on ryhdytty julistamaan, eli pari viimeisintä lenkkiäni. 

Kuten tarkkaavaiset lukijat ja kanssajuoksijat saattavat muistaa, asun noin 10 kilometrin päässä Helsingin keskustasta. Vantaalle ei ole meiltä pitkä matka, joten jonkinlaiseksi rajaseuduksi voinee kotikontujani hyvällä syyllä kutsua. Paloheinän metsiin on vain reilut neljä kilometriä ja muutaman sadan metrin päässä kotoani virtaa Vantaanjoki, jonka rannoilla viihdyn lenkkeillessäni myös erinomaisesti. 

Toissapäivänä kaipasin metsään, ehkä enemmän kuin pitkään aikaan. Muutama, ehkä hiljaisesti odotettukin (yhteen)sattumus oli saanut mieleni jokseenkin apeaksi ja kaipasin henkistä ravintoa. Olen viime päivinä kierrellyt kotini läheisyydessä sijaitsevaa, lyhyttä metsälenkkiä, mutta ei siellä saa samaa retkeilyn tuntua kuin Paloheinässä. Hölkkäily on jäänyt vähemmälle viimeisen viikon aikana, osittain oudon yleisväsymyksen ja alavireen ja osittain kantapäihin palanneen vanhan vaivan takia, joka taitaa nyt vihoitella liian innokkaasta ulkoilusta pitkän tauon jälkeen. Niinpä otin kävelysauvat ja Freet ja lähdin marssimaan kohti Paloheinää.

Sää oli sateinen ja utuinen, mutta lämpömittari näytti lähtiessäni +16 astetta. Toisin sanoen mitä parhain sää metsälenkkeilyyn. Kävelin ripeästi neljän ja puolen kilometrin matkan majalle ja sukelsin tuoksuja tulvivaan metsään. Pururata näytti saaneen melko hiljattain uuden katteen ja alusta oli juuri sopivan pehmeä. 

Metsässä korkealla kuusten latvoissa kellui sumua mutta radan pinnassa ilma oli raikasta hengittää. Kaikkialla oli vihreää ja vehreää ja linnut lauloivat edelleen varsin komeasti. Niin kuin Suomen kesässä aina, metsässä oli myös sangen valoisaa pilvisyydestä huolimatta. Puru tuoksui kirpeälle ja metsä makealle. Aika ajoin mukaan häivähti kielon tuoksua. Kosteus tiivistyi iholle ja tarjosi sopivasti viilennystä, joka tulikin tarpeeseen, koska olin aivan ylipukeutunut. Marssin hyvää tahtia mäkeä ylös ja toista alas eikä vastaantulijoita juuri ollut. Rapakuntoinen Kaappimaratoonari saikin totisesti huomata, miten tehokasta on mäkisessä maastossa kulkeminen. Mutta jos jaksan rampata tuolla kesän aikana riittävästi, eiköhän kuntokin siitä lähde nousuun.

Kiipesin lopuksi vielä Huipun laelle. Sieltä on yleensä hyvät näkymät kaikkiin ilmansuuntiin, mutta tällä kertaa horisontin peittivät paksut, harmaat pilvet, joista jotkut näyttivät jääneen mahastaan kiinni korkeimpien puiden latvoihin. Tähyilin myös Masokistin Unelman reitille, joka siis kiertää Paloheinän Huippua. Siellä on tehty raskaita maansiirtotöitä ja maata myllerretty niin, että elokuun kisalle onkin ollut etsittävä uusi reitti.

Ihailin sateista maisemaa vielä hetken ja laskeuduin sitten mäeltä ja ajauduin suoraan keskelle mudan ja ravan peittämää, ankeata työmaata. Joka paikassa varoiteltiin valvontakameroista ja kieltokylttien suma toi mieleen parhaatkin Aku Ankan seikkailut. Minnekään ei saanut mennä, ei sinne eikä tänne, eikä edes tuonne, eikä yksikään reitti ollut sallittu. Minut oli saarrettu. Harhailin aikani, kunnes jotenkin onnistuin keplottelemaan itseni lohkarekivikasojen ja maansiirtokoneiden välistä pois. Outoa kyllä, kaiken metallisen ja karhean yllä leijaili kevyen hienostunut partaveden tuoksu.

Kotimatka sujui metsästä ammennetuin voimin joutuisasti, mutta illemmalla tunsin luissani ja kudoksissani, kuinka tarpeeseen tuo noin 16 kilometrin reissu tuli. On selvää, että näitä pitkiksiä on kesän aikana tehtävä useammin kuin kerran kuukaudessa, jos aion syksymmällä hölkkäillä yhtään pidempää reissua. 

Tänään olikin heti seuraava tilaisuus ulkoiluttaa sauvoja vähän pidemmän kaavan mukaan.

Vedin jalkoihini tukevammat, asfaltille sopivat kengät (uusin hankintani Ikaros) ja suuntasin kohti keskustaa. Lähestyin aihetta ikään kuin kiertotietä, eli ensimmäiseksi kävelin Vantaanjoen rantaan ja siellä käännyin kohti etelää eli taivalsin Pikkukosken ja Arabianrannan kautta Hermanniin. 

Rantatiellä oli yllättävän paljon liikennettä. Eräs ilmeisen tuore pari isovanhempia oli joutunut pienimuotoiseen pulaan, kun olivat päästäneet lastenrattaiden omapäisen matkustajan tielle jaloittelemaan. He eivät olleet joko tienneet tai ymmärtäneet, miten vilkas liikenne voi tuolla olla. Pyöräilijöitä ja jalankulkijoita kulkee monenlaisilla vauhdeilla ja arvaamattomasti poukkoileva pikkulapsi voi olla melkoinen vaaramomentti niin itselleen kuin muille. Näin tilanteen jo kaukaa ja osasin tietenkin ennakoida. Kun saavutin seurueen, lapsukainen juoksi pöristen kuin herhiläinen ympyrää keskellä tietä ja isoäiti yritti haparoida hänestä edes jonkinlaisen otteen. Isoisä seisoi rattaiden vieressä neuvottoman näköisenä. He säikähtivät askelteni ääntä ja katsoinkin asiakseni lausua pari ystävällistä sanaa pienokaiselle, joihin silti lisäsin huomautuksen siitä, että tie on kovin vilkasliikenteinen ja liikenne etenee vauhdilla. Isoäiti kiitteli vihjeestä ja totesi, että tilanne on havaittu ja aikeena onkin mitä pikimmin palata vähemmän ahtaille väylille. Toivottelimme hyvät päivänjatkot. Lapsukainen jatkoi entiseen malliin.

Sää oli ollut lähtiessäni lämmin mutta pilvinen. Onneksi kuitenkin pakkasin retkilaukkuuni sekä aurinkolasit että lippiksen, koska satun tietämään 50 vuoden kokemukseni perusteella, että Helsingin sää vaihtelee nopeasti. Jokirannassa oli varjoisaa ja viileää. Eilisen lämmin auringonpaiste oli yön aikana nostattanut merellä pilviä taivaalle, mutta puolenpäivän tietämissä ja lähestyessäni Suvilahtea pilvet olivat jo suurimmaksi osaksi haihtuneet ja aurinko paistoi melkein kirkkaalta taivaalta. 

Ohittaessani Suvilahden skeittarit lämpö tuntui jo ahdistavalta ja aloin mielessäni haaveilla jääkylmästä sitruunasoodasta ja pehmisjäätelöstä, jotka aioin nauttia heti Kaivopuistoon päästyäni. 

Kauppatorilla turistirysät pullistelivat liitoksistaan kaikista maailmankolkista peräisin olevista turisteista. Suurilla pannuilla paistetut lohi- ja peruna-ateriat sekä hedelmäkojujen tuoreet mansikat katosivat nälkäisiin suihin nopeaan tahtiin. Pikselitolkulla kuvamateriaalia napsuteltiin digikameroihin. Katajanokan maailmanpyörä näytti vihdoin päässeen käyttöön ja jokaisessa gondolissa näytti istuvan joku. Olympialaiturin ruotsinlaivaa kohti eteni verkkainen, matkalaukkujaan kiskovien risteilyvieraiden jono, kuin parhaaseenkin kultakuumeen aikaan muinoin Klondikessa, paitsi että näiden vaeltajien haaveissa varmaankin kangastelivat notkuvat buffettipöydät eivätkä Yukonista huuhdotut kultakimpaleet. 

Kaivopuiston Kompassi-kioskilla (jota myös toisinaan Mutterikioskiksi kutsutaan) tapahtui tyypillinen "R-kioski-ilmiö". Kun lähestyin kioskia, sen edusta oli ilokseni aivan tyhjä, mutta vain hetkeä ennen kuin ehdin raahustaa kohdalle, universumin pimeästä aineesta materialisoitui kuusi homo sapiensia, jotka asettuivat sievään jonoon suoraan eteeni. Yksikään ei tiennyt vielä kassalle päästyään, mitä haluaisi ostaa, vaan mietintä alkoi vasta siinä, vaikka kaikki kioskin myyntiartikkelit ovat hyvin ja selvästi esillä sekä näkyvillä ja niitä on kaikin mokomin lupa tutkia jo ennen ostopäätöksen tekemiseen ryhtymistä. Kahvin ostajien tuntui olevan aivan mahdotonta havaita, missä sijaitsivat kahvi, sokeri ja lusikat. Entä onko maitoa? Pehmisjäätelön ostajat eivät voineet käsittää, että valinnanvaraa olisi vain mansikan ja vaniljan makujen kesken. Mitähh, eikö lainkaan suklaata?!?!  Älkää huoliko, rakkaat lukijat ja kanssajuoksijat, en ole aina näin kärsimätön. Vain silloin, kun kieleni on janosta karhea kuin aavikkoeläimen kavio ja aurinko porottaa säälimättä kärventyneeseen niskaani, saatan hieman vaihtaa jalkaa, kun koko kaupungin päättämättömimmät ihmiset sattuvat kassajonossa eteeni, odottaessani vihdoin saavani sammuttaa janoni jääkylmällä, helmeilevällä sitruunasoodalla. Ja pehmisjäätelöllä. Vaniljanmakuisella. 

Nautittuani virvokkeet rantaväylän kovalla ja kuhmuraisella kivetyksellä (edeltävät asiakkaat valloittivat tietenkin kioskin kaikki vapaat pöydät) jatkoin matkaani kohti Hietalahtea ja Baanaa. Kylmistä herkuista huolimatta olo tuntui yhä varsin paahtuneelta. Niinpä pakenin hellettä Ruoholahden kohdalla elintarvikekaupan ilmastoituun hämäryyteen ja ostin sieltä viileydessä viipyillen vielä pullollisen kivennäisvettä matkaan mukaan. 

Baanalla oli vilskettä. Koriskentällä olivat matsit käynnissä ja skeittilaudat kolisivat. Kaupunkilaisia oli kesäpäivän puuhissa pitkin matkaa, penkeillä istuskellen, lueskellen, älypuhelintaan näpräillen, tai pyöräillen ja lenkkeillen. Jotenkin tuo väylä on onnistuttu pitämään kohtalaisen siistinä. Baanahan kulkee vanhassa ratakuilussa, jota pitkin aikoinaan puksutti tavarajuna Länsisatamaan. Sen luulisi olevan (ja mitä ilmeisimmin onkin) houkutteleva paikka monenlaisille aktiviteeteille, jotka eivät kestä katseita, etenkin kapakasta palaaville juhlijoille. Kuitenkin Baanalla vallitsi tänään aivan normaali kaupunkihaju eikä edes roskaaminen näyttänyt vaivaavan. 

Aikaa retkeen oli kulunut jo huimasti budjetoitua enemmän, eli reippaasti yli kolme tuntia, joten marssin Töölönlahden kautta radanvarteen ja sitä pitkin Messuhallin ohitse Mäkelänkadulle. Kotiintuloaikani tuli Amerin risteyksessä täyteen. Hyppäsin parahiksi paikalle saapuneeseen bussiin ja huristelin sen kyydissä kotiin. Tällä hetkellä vasen (eli heikompi) kantapää ärhentelee punaisena, mutta oikea ei tunnu juuri kärsineen rasituksesta. Ehkä vasenkin tuosta vielä leppyy.