Kesä on kuumimmillaan - aina vain. Kun aloitimme mökkiloman heinäkuun alussa, jouduin ulkona grillatessani pukemaan hupparin päälle paksun fleecetakin ja silti oli vähän vilu. Sade vihmoi ja tuuli riepotteli puita ja nostatti järvelle vaahtopäitä. Silloin tuntui ankealta, mutta nyttemmin ajatus pienestä sateesta ja vilpoisasta puhurista ei tunnu enää ollenkaan vastenmieliseltä. 

Mökillä saatoimme kuitenkin milloin vain pulahtaa järveen raikastumaan. Nyt, palattuamme taas kaupungin humuun, tehokkaat viilentymiskeinot ovat vähissä. Koti on muuttunut helleviikkojen aikana paistinuuniksi. Paksut betoniseinät ovat tietenkin kestävät ja talvella pitävät pattereiden tuottaman lämmön suloisesti huomassaan, mutta kesällä ne säilövät itseensä auringon paahteen ja huokuvat sitä yötä päivää. Mikään ikkunoiden kautta tapahtuvat tuuletus ei auta ja erillisen tuulettimen siivet vain kierrättävät hautunutta ilmaa huoneesta toiseen. 

Onneksi pakahtumista voi paeta ulos. 

Eilen läksin kuopuksen oppaaksi Malmin lentokenttää ympäröivälle kuntoradalle. Vaihtoehtoinen suunnitelma oli ollut hölkkäillä kuopuksen juoksuohjelman mukainen pitkis Paloheinän pururadoilla, mutta siitä olisi ehkä tullut aivan erityyppinen suoritus kuin varsinainen, oikeaoppinen pitkä lenkki, etenkin, kun lämpömittari näytti lähes 30 asteen lukemia. Niinpä ehdotin Malmia, joka on profiililtaan tasaisempi. 

Ajelimme polkupyörillä pelipaikalle. Matkaa meiltä Malmin lentokentälle on hieman alle kuusi kilometriä. Kuntoradalla on pituutta 5700 metriä, ja vielä pyöriä parkkeeratessamme vakaana aikeena oli hölkkäillä se rauhallista vauhtia kolmeen kertaan. Pian liikkeellelähdön jälkeen kuitenkin kävi ilmi, että suunniteltu aika ei riittäisi, koska iltapäiväksi olikin varattu muuta tekemistä. Joutuisimme siis tyytymään kahteen kierrokseen. 

Näin jälkikäteen ajatellen oli varmaan ihan hyvä, että näin kävi. Aurinko porotti armottomana niskaamme, kun lähdimme myötäpäivään kiertämään lentokenttää. Kuntoradan pitkillä suorilla ei ole juurikaan metsää suojana. Kaarteissa onneksi on. Mukaan oli varattu runsaasti juotavaa ja on todettava, että joka pisara tuli tarpeeseen. Hiki tirsui, syke rokkasi, paidat liimautuivat ihoon. Kolmannelle kierrokselle suunkostuketta ei välttämättä olisi juurikaan riittänyt. Olo ei siten ollut pahemmin pettynyt, kun kahden kierroksen jälkeen nousimme pyörien selkään ja lähdimme kotimatkalle. Ohjelmat ovat vain ohjelmia, ja juoksujen paikkoja voi vaihdella. Sovimme, että pitkis selvitetään parempana ajankohtana. 

Reissun jälkeen jääkylmä, sitruunalla maustettu jäätee maistui taivaalliselta. Jäätee on hellekelien palautusjuomien ehdotonta aatelia. Se virkistää ja nesteyttää, ravitseekin, jos sattuu pitämään makeasta teestä. 

Tänään oli kuitenkin taas uusi päivä. Menojalka vipatti, mutta jo aamusta asti - lähes unettoman yön jälkeen - kävi selväksi, että lämpöä riittäisi edelleen. Lisäksi kantapäissä tuntui ikävää vihlontaa edellisen päivän jäljiltä. Niinpä päätin hypätä jälleen uskollisen rukkini selkään ja nauttia ulkoilusta hieman kevyemmällä teholla mutta toivottavasti vähän pidempään. 

Suuntasin kohti Kaivopuistoa. 

Mökkiloma sujui järven rannalla, mutta koska olen meren läheisyydessä syntynyt, on merellä aina oleva oma paikkansa sydämessäni. Meren tuoksu, aaltojen loiske, lokkien kirkuna ja rannaton, villi aava vetävät minua puoleensa yksinkertaisesti enemmän kuin sinällään idyllinen, seesteinen suomalainen järvimaisema. Ei sille mitään vain voi.

Ajelin pyörällä rantoja pitkin Ursulan liepeille ja parkkeerasin pyörän sinne. Matkaa meiltä Ursulalle on tuota rantareittiä pitkin noin 12 kilometriä. Rannassa oli paljon ihmisiä liikkeellä, lenkkeilijöitä, lapsiperheitä, pyöräilijöitä, sekä runsaasti turisteja ja muita lomanviettäjiä. Hanhiparvet laidunsivat Kaivopuiston nurmikoilla ja jäätelökauppa kävi kuumana. Benji-hyppypaikalla oli seikkailunhaluisia jonoksi asti. 

Päivä oli edennyt iltapäivän puolelle, mikä taas tarkoitti sitä, että helteisimmät hetket olivat käsillä. Hörppäsin juomapullosta pitkät kulaukset ja lähdin hiljakseen hölkkäilemään kohti Olympialaituria. 

Jalat tuntuivat tönköiltä ja raskailta. Hiki virtasi vuolaana pitkin selkärankaa. Nähtävästi pyöräily oli kuitenkin verottanut tottumattomalta voimia enemmän kuin olin osannut odottaa. Sinnikkäästi kuitenkin jolkottelin menemään, ja ennen pitkää meno jo hieman keveni. Pidin lyhyen kävelyrupeaman Siljan terminaalin kohdalla, kun ylitin suurremontin sotkeman risteyksen ja käännyin kohti Puistokatua. Siellä vieno merituuli tuntui suorastaan viileältä poskilla. 

Jatkoin matkaa Merikatua pitkin ja käännyin Hernesaareen. Suuri risteilyalus oli kiinnittynyt laituriin ja risteilyvieraita parveili kaikkialla. Hölköttelin turistilaumojen ohi. Eivät he jaksaneet kiinnostua paikallisesta pulskeasta tädistä, joka naama punaisena hehkuen lyllersi hitaasti mutta määrätietoisesti eteenpäin. 

Paluumatka Hernesaaresta osoittautui melkoiseksi tuskien taipaleeksi. Olin saanut tuulen selkäni taakse, joka tarkoitti sitä, että menomatkan armahtaja oli muuttunut paluumatkan piinaajaksi. Ilma tuntui pysähtyneen paikoilleen. Yritin kuitenkin hölkätä niin reippaasti kuin mahdollista. Tuijottelin aaltoilevaa merta ja horisontissa siintäviä purjeita ja Tallinnan lauttoja sekä saaristoristeilijöitä, joiden kansilla ihmiset nautiskelivat virvoittavia, huurteisia juomia. Hörpin muovinmakuista, kehoni lämmittämää vettä. Lopulta oli annettava paahteelle periksi ja kävelin Caruselille asti. 

Siitä sain voimia niin, että hölköttelin kelpo askelin rantaa pitkin Ursulalle. Lyhyen huoltotauon jälkeen nousin vanhan uskollisen rukkini selkään ja toteutin Hernesaaren death valleyssä mieleeni kasvaneen haaveen. Ajoin suoraan Kompassikioskille. Yllätyksekseni siellä ei ollut lähes ollenkaan jonoa. Pyysin kassaneitokaiselta Sitruunasoodan, maksoin sen ja kävin kioskin terassin reunakivelle istumaan juomineni. 

Sitruunasoodaan liittyy paljon lapsuuden muistoja. Sitä sai kenties herkullisimmassa muodossaan muinoin Stockmannin tavaratalon kahvilasta jäätelösoodana, joka oli yksinkertaisuudessaan nerokas herkku: vaniljajäätelöä, sitruunasoodaa ja kermavaahtoa. Pehmeää, kylmää, makeaa ja kirpeää samalla kertaa. 

Tällä kertaa kädessäni oli vain yksinkertainen, jääkylmä tölkki. Avasin sen, se sihahti kuuluvasti. Nostin tölkin huulilleni ja siemaisin pitkän kulauksen tuota kuplivaa juomaa. Samassa huomasin, että muut kahvilan asiakkaat tarkkailivat minua vaivihkaa, osa hieman huvittuneina virnuillen. Ehkä he olivat nähneet minut jo aiemmin, kun hölkkäsin siitä uupuneena ohi, tai sitten he vain elivät voimakkaasti mukana, kun ilmeisen janoinen ja kuumissaan oleva ihminen pääsee piinastaan. Saivat minun puolestani vapaasti nauttia tarjoamastani viihteestä kukin haluamallaan tavalla. Siemailin tölkin hiljalleen tyhjäksi sivuilleni vilkuilematta ja minkään häiritsemättä. 

Sooda tepsikin nopeasti. Käänsin rukin etupyörän kohti pohjoista ja kiersin vielä sakkokierroksen Arabianrannan kautta. Poljin Vantaan varjoista rantaa pitkin kotiin. Suihkussa vesi kirpaisi auringossa kärvähtänyttä ihoa.