Aamulla heräsin säpsähtäen: paljonko kello on! Onneksi vasta lähempänä yhdeksää. Vielä ehdin puhella varustelusta (tuli muuten tarpeeseen se puhelu, kiitos vain kolleegalle h!) ennen kuin oli jo sännättävä pikaisen aamiaispuuron ja varusteiden pakkaamisen jälkeen bussille. Hötäkässä unohdin pakata erään paluumatkan kannalta tärkeän varusteen.

Pukuhuoneessa tapasin muut naispuoliset päivän hullutteluun osallistujat. Vaatekysymys oli ollut päällimmäisenä mielessä kaikilla, kuten naisilla yleensä. Tällä kertaa voisin tosin kuvitella, että miesten pukkarissa pohdittiin samaa asiaa vähintään yhtä suurella innolla ja huolella. Olosuhteet olivat starttihetkellä kaikessa karmeudessaan -18C, itätuulta 13 m/s.

Kuten hassemaratooneja kolunneet tietävät, reitin varrella ei juuri suojakohtia ole. Niinpä tuuli ja pakkanen oli valmistauduttava ottamaan vastaan kaikessa julmuudessaan.

Kietouduin parhaaseen talvikerrastooni, jonka päälle vedin Jahti-fleece-kerraston (tällä kertaa myös housuosan). Yläosaa suojasi välikerroksena myös Bislett-t-paita- joka on osoittautunut parhaaksi ja hyödyllisimmäksi muistoksi tuosta romurallista: pitää lämmön kylmällä ja hengittää kuumalla. Päällimmäiseksi otin kahdesta mukaan pakkaamastani takista järeämmän, eli hupulla varustetun vaellustakkini. Päätä suojasivat Buff-kauluri, silkkihuppu (kommando-mallinen) sekä lisäksi villapipo. Kädet suojasin windstopper- hanskoilla ja vielä aluksi thinsulate-sormikkailla. Kolmanneksi housukerrokseksi vedin tuulihousut.

Klo 11:n lähtöön kerääntyi vain kuusi hurjapäätä. Hasse lähetti meidät tavanomaisten valokuvausseremonioiden jälkeen matkaan. Paikalla oli myös klo 12 lähtöön tähdänneitä sekä M, joka viivähti onneksi kannustamassa reitin varrella juoksun loppupuolelle asti. Täytyy sanoa, että olipa hienoa nähdä tuttu hymy eräänäkin hetkenä!

Alkumatka sujui mitä mieluisimmissa merkeissä, kun pohdimme maailman menoa h:n ja ajoittain myös kolmanneksi ryhmään saapuneen P:n kanssa. Viidennelle kierrokselle asti tuota lystiä riitti. Siinä vaiheessa nimittäin luonto kutsui minua niin voimakkaasti, että olin pakotettu vetäytymään naisten pukuhuoneen vessaan istunnolle. Harmitus oli suuri, mutta minkäs teet. Paksusuoleni ei vieläkään ole oppinut ymmärtämään tekemisiäni.

Juttuseura olisi todellakin kelvannut! Oma suoritukseni hiipui voimakkaasti tämän jälkeen, mutta onneksi h ilmeisesti ehti edes johonkin bussiin. Ja tämähän kuuluu lajiin nimeltä siperiamaratoonit.

Vessareissun aikana vaihdoin myös Luhdan pois ja otin vanhan kunnon pakkasjuoksutakkini käyttöön. Se ei pidä tuulta yhtä hyvin kuin Luhta, mutta on kaikin puolin kevyempi. Luhta oli lisäksi kerännyt kosteutta jäähileiksi sisäpinnalleen niin paljon, että paino alkoi tuntua viikon nyrkkeilytreeneissä rasittuneissa olkapäissä. Jumitus oli melkoinen.

Jatkoin matkaa yksin. Olin tietenkin unohtanut soittopelin kotiin, tosin arvelen, että se olisi kertakäyttöparistokäyttöisenä joka tapauksessa hyytynyt kylmyydessä. 6. ja 7 kierroksen jaksoin vielä hölkätä melko hyvin ja tasaista vauhtia, mutta 8. kierroksella pakkanen ja uupumus iskivät niin kovalla voimalla, että taannuin kävelemään paitsi sillan mäet myös joitakin pätkiä vastatuuliosuuksilla sen lisäksi. Tapasin myös siinä vaiheessa jo viimeistä kierrostaan juosseen h:n joka täysin aiheellisesti varoitti minua palelluttamasta itseäni kävellessä. 

Viikon nyrkkeilysessiot tuntuivat myös hartioissa ja käsivarsissa. Oli vaikea löytää särytöntä juoksuryhtiä ja -asentoa. Kivuntunne ei ainakaan parantanut olotilaa. Uspenskin kääntöpaikalla otin pois silkkihupun, joka oli jäätynyt niin koppuraiseksi, etten ollut saada sitä pois, enkä kunnolla enää mahtumaan edes taskuun. Korvasin sen buffilla, jonka vedin pipon alle suoraksi sekä kaulan, korvien että kasvojen suojaksi.

9. kierroksen päätin kävellä kokonaan. Aikatavoitetta minulla ei ollut, päämääränä oli selviytyä reissusta. Pakkanen oli kalvanut henkitorveni kipeiksi, urheilujuoma väänsi sisuksiani vessareissusta huolimatta, joten hain pukkarista Luhdan takaisin ylleni, vedin hupun silmille ja lähdin tuskallisen hitaasti tarpomaan viimeistä vajaata viittä kilometriä. 

Tuuli oli kääntyillyt idän ja pohjoisen välillä, tietämättä mistä oikein puhaltaisi. Asetuin maratonneuvoksen peesiin. Hän jaksoi vielä juostakin viimeisilllä jotoksilla, joten en saanut häntä kiinni, ennen kuin vasta sillan jälkeen päätin, että juosten tältä reissulta tullaan maalin, prkle. Päätöstä edesauttoi mm. se, että sormeni olivat paleltumassa jääkalikoiksi.

Loppuaika painui lopun nyykähdyksen takia yli viiden tunnin, mutta en sitä enää saunan lämmössä jaksanut miettiä taikka sureksia. Oli muutakin pohdittavaa. Olin unohtanut vaihtosukat kotiin, joten olisi pakko ottaa virkapuhelu kotiin ja pyytää kyytiä, ja toivoa, että kyyti järjestyisi, tai hyvä ei minulle heiluisi. Pakkaseen en tahtonut enää kosteilla sukilla lähteä.