Tiuha lenkkitahti on tehnyt sen, että loppuviikosta ei enää tahdo muistaa, missä ja miten on alkuviikosta lenkkeillyt, etenkin, kun suurin osa retkistä on tehty melko lailla samoissa maisemissa. Olisi kai pitänyt heti alusta lähtien merkitä muistiin jokainen lenkki, tai laatia edes kerran viikossa jonkinlainen tulostaulu. Nyt on tilanne se, etten tiedä tarkkaan, paljonko on matkaa taittunut. Toisaalta taas, onko tuolla nyt niin suurta väliäkään. Lenkkeilyhaasteen tavoitteet ovat mielestäni aika hyvin täyttyneet ja se lienee pääasia. Huomenna on haasteen 50. päivä, joten voiton puolella ollaan joka tapauksessa. Jatkoa en ole vielä edes miettinyt. 

Kaiken kaikkiaan aika on kulunut huiman nopeasti ja lenkille lähtö sujunut ongelmattomasti melkein joka päivä. Pakko myöntää, että sellaisenkin ihmeen olen kokenut, että olen joutunut ns. pakottamaan itseni matkaan. Mutta onhan toki niin, että sen puoli tuntia pystyy aina hölkkäämään edes jollain tyylillä, tai kävelemään tunnin ajan, vaikka kuinka vastenmieliseltä tuntuisi lähtöhetkellä - jos terveystilanne vain sen sallii. Miten kehittävää sellainen harjoittelu sitten on, on toinen juttu. Toisaalta yhtenä tavoitteena oli haasteen myötä tehdä lenkkeilystä taas olennainen osa arkeani ja saavuttaa sellainen tuntuma hölkkäilyyn, ettei asiaa tarvitsisi sen kummemmin pohtia, että miten ne jalkansa kulloinkin toisen eteen asettaa. Kehitystä kai tämäkin.

Työmatkalenkkeilyssä on hyvät puolensa, mutta huonoin puoli, jonka olen viime aikoina siitä onnistunut löytämään on, että paljon hyviä lenkkeilymaastoja jää käyttämättä. Olenkin nyt "löytänyt" uudelleen Vantaanjoen rantojen erinomaiset väylät. Olen aiemminkin hehkuttanut täällä, miten paikkoja on kunnostettu ja kohennettu ja miten suosittuja nuo seudut ovat alkaneet olla. Tämä on mitä parhain asia jo siksi, että runsaassa (virkistys)käytössä olevat alueet ovat taipuvaisempia pysymään siellä, missä ovat, sellaisina kuin ovat. 

Eilen lauantaina oli luvattu aurinkoista säätä, ja koska oli tiedossa äärimmäisen harvinaista herkkua eli vapaapäivä ilman pakollisia kuvioita tai muita velvoitteita, lähdin tietenkin lenkille. Muu perhe oli kaiken lisäksi pakkautunut autoon ja lähtenyt omille teilleen. Aamu-unisena en ponkaissut heti seitsemältä baanalle, vaan heräilin rauhassa ja nautin kunnon aamiaisen. Puolen päivän aikaan olin lähtövalmiina ja suuntasin kohti jokirantaa. 

Taivas oli harmaiden pilvien peitossa ja tuuli oli viileänkalsea. Hanskoille olisi ollut ainakin alkuun käyttöä. Jolkottelin hiljalleen kohti Haltialaa ja annoin kropan rauhassa innostua tekemisestä. Joki virtasi vierelläni jo rauhoittuneena, paikoin pinta oli täysin peilityyni. Bongasin ensimmäistä kertaa tänä keväänä västäräkin. Runsaasti lokkeja lenteli joen yllä, naakat ja varikset pitivät omia pelejään ja taisivat vähän kiusata lokkeja. Sorsia näkyi huomattavan vähän, olisivatko pesimäpuuhia virittelemässä jossain rantakasvillisuuden kätköissä. Aurinko pysytteli enimmäkseen pilviverhon takana. Jos se hieman kurkisti pilvien takaa, sen lämpö sai päällimmäisen paidan heti tuntumaan liialta. 

Näin varhain keväällä riesana eivät ole vielä ne pienenpienet kärpäset, joita myöhemmin kesällä lentelee rantetien yllä sankkoina parvina, niin että rinnukset, otsa, niska ja kaula ovat lopulta niiden täplittämät. Ne poloiset takertuvat siivistään hikiseen ihoon ja teknisten vaatteiden kuituihin. Suu auki ei pidä juosta yhtään metriä, jollei halua hampaisiinsa kärpäskoristeita. 

Muita lenkkeilijöitä tuli vastaan harvakseltaan, eikä pyöräilijöitä ollut yhtään sen enempää liikkeellä. Olisiko sadetta enteilevä sää karkottanut suuren osan kuntoilijoista. Pisaraakaan ei taivaalta tippunut, joten jatkoin huolettomana matkaani Haltialan kartanolle asti. Ylitin joen ja jatkoin matkaa toista puolta tulosuuntaan. 

Tie jatkuu lähes virran suuntaisena aina Arabianrantaan asti. Paikoitellen tie oli mutainen ja liukas sekä tulvan että parin viime päivän sateiden takia. Joki virtasi sitä voimakkaammin, mitä lähemmäs koskea etenin. Kosken kohdalla ylitin taas joen. Arabianrannassa tein u-käännöksen ja lähdin paluumatkalle. Vanhankaupunginkoski kuohusi yhä tulvan jäljiltä vuolaana ja kalamiehiä ja -naisia oli  asettunut suvantopaikoille kokeilemaan onneaan. Tiettävästi ainakin kuhaa ja haukia on Vanhankaupunginlahdesta nostettu, joskus jopa lohia. 

Taapersin kaikessa rauhassa eteenpäin, koska kiirettä tai muuta painetta nostaa vauhtia ei ollut. Tässä vaiheessa olin jo tyytyväinen, että aurinko edelleen pysytteli pilvien takana. Niin ihanaa kuin sen loiste onkin, saan siitä toisinaan päänsärkyä. Paluumatkalla aurinko olisi paistanut suoraan edestä päin, joten ilman aurinkolaseja olisin ollut pulassa. 

Kotipihalle palasin, kun lähdöstä oli kulunut noin kaksi ja puoli tuntia. Samalla hetkellä aurinko tuli esiin ja kaikki pilvet katosivat taivaalta kuin taikaiskusta. Tyypillistä.

Tänään valitsin lenkin määränpääksi Paloheinän. Halusin käydä tutkimassa pururatojen tilanteen. Lyhin reitti kotoani Paloheinään on puuduttavan tylsä ja enimmäkseen asfalttia. Olin lähtenyt Freellä matkaan, joten käännyin kohti jokirannan hiekkateitä. Hölkkäilin pajunkissoja ihaillen Tuusulantien seutuville asti ja sieltä peltojen yli kohti Paloheinän metsiä. Tänään aurinko loisteli täydeltä terältä. Peltoa ylittäessäni ilmassa oli ensiaavistus kesähelteistä, kun kuljin myötätuuleen auringon porottaessa niskaa. 

Metsässä oli viileää ja hämärää. Lunta oli enää siellä täällä pieniä rippeitä jäljellä. Tämä lupasi hyvää ja innoissani kiihdytin askeleitani. Saavuin pururadan alkumetreille ja kappas vain: rata on yhä paksun lumikerroksen peittämä. Lumi on rakeista eikä siinä ehkä enää ihan normivoiteilla hiihdetä, mutta sinnikkäästi se on selviytynyt vesisateista ja aurinkoisista päivistä ja lojuu paikoillaan sen näköisenä, ettei aio hievahtaa mihinkään. En lähtenyt syvemmälle metsään tutkimaan tilannetta, koska olettaa saattaa, ettei mutkainen ja notkelmainen, suurten kuusien varjostama pururata voi siellä olla yhtään paljaampi.

Pettyneenä käännyin kotimatkalle. Vielä voi kulua viikkoja, ennen kuin rata on juoksukuntoinen. Lumet ehkä sulavat nopeasti, mutta lumikerroksen ja hiihtoladun alle tamppautunut jää vaatii pidemmän ajan kadotakseen. Joudun siis vielä jonkun aikaa vain haaveilemaan pitkistä, raikkaista ja ennen kaikkea haastavista pururatalenkeistä.