Löhöloma on tänään puolivälissä. Täytyy myöntää, että tiukkaa on tehnyt. Eilen olin lasten kanssa muuten vain uimahallissa, ja lähtiessä sain taistella itseni kanssa etten ottaisi vesijuoksuvyötä mukaan. Onneksi vesijuoksuradat olivat hallissa niin tupaten täynnä, ettei suurta kiusausta liittyä massan jatkeeksi sitten tullutkaan.

On myös todettava, että liikkumattomuus on tehnyt paljon hyvää tuolle jalalle. Kivut ja säryt rajoittuvat päivä päivältä pienemmälle alueelle. Olen tullut pari päivää toimeen ilman nilkkatukea ja pohje/säärijomotuksen on pitänyt loitolla pelkkä säärystin. IT-jänne (jos se nyt on edes ollutkaan vaivani nimi) ei ole oireillut enää pariin viikkoon.

Vaajakosken reissun joudun joka tapauksessa unohtamaan, vahvistukoon se nyt lopullisesti. Vielä hiukan elättelin toivoa pari viikkoa sitten, mutta lienee täysin turhaa lähteä pilaamaan todennäköisesti tyngäksi jäävällä suorituksella terveyttä joka on suurella vaivalla tähän mennessä saavutettu. Kirveleehän se, mutta ei tapa. Kirvelee kuitenkin niin kovasti, etten lähde edes kisapaikalle jännittämään juoksutovereiden suorituksia. Anteeksi, että olen näin itsekäs, vaikka apuakin olisi siellä kaivattu, mutta Vaajakosken kisaa odotin ehkä suurimmalla innolla kaikista syksyn riennoista. Ei se päätavoite ole ollut, mutta tuskin maltoin odottaa kaikkea sitä hauskuutta mikä sisältyy 60 kilometrin taivaltamiseen mäkisessä metsämaastossa. Näin ollen saatte juosta siellä keskenänne ja pitää oikein riivatun hauskaa! Pöh.

Olen sitä paitsi lähes varma, että tämän viikon jälkeen jalka on siinä kunnossa että voin taas aloittaa kevyen treenin. Jos niin käy, voin lohduttautua lokakuun 6. päivänä nylkkimällä maratonia vaikkapa Pohjoisrannan maisemissa.

Mutta siitä sitten lisää tuonnempana.