Innoituin erään juoksutoverin kertomuksesta niin, että päätin hänen julkituomallaan tavalla kokeilla kotirataultraa olohuoneessa kuntopyörällä polkien. Viikonloppu ei ollut tarkasti ottaen Se Oikea, eikä kuntopyörän matkamittari näytä maastossa ajamista vastaavaa tulosta, mutta kuitenkin.
Istahdin pyörän selkään saatuani pesueen syötetyksi. Urakka oli nopeasti tehty, kun syöjiä oli tasan yksi. Toinen pesueen jäsen kärsi äkäisestä vatsataudista ja hänen oli vielä perjantai-iltana mahdotonta saada niellyksi mitään jaffaa kiinteämpää. Kolmas oli ulkomailla eikä ole muonavahvuudessa vielä viikkoon. Yhdistin siis sohvalla pötköttelevän vatsavaivaisen valvonnan sekä seuranpidon näissä olosuhteissa aivan kelpoiseen liikuntasuoritukseen. Henkiseksi tueksi sohvan vierelle asetettiin vati.
Käänsin vastusnappulan nelosasentoon (vaihteita on kahdeksan). Sillä tavoin ajattelin jaksavani polkea tasaista vauhtia 50 kilometrin matkan varsin vaivatta ja pystyväni samalla juttelemaan seuralaiseni kanssa.
Matka taittuikin sen ihmeemmittä kommelluksitta. Vatsapotilaan sisuskalutkin pysyttelivät hiljaa ajeluni ajan. Keskeytin matkanteon pari kertaa vain hakeakseni juotavaa ja pyyhkeen, jolla kuivasin otsalle kirvonnutta, viimein pitkin selkää ja käsivarsia valunutta hikeä, ennen kuin sitä joutuisi kuntopyörän mekanismeihin. Aikaa retkeen kului reippaat tunti ja nelisenkymmentä minuuttia. Sykettä mittailin kuntopyörän mittarilla aika ajoin, ja lukemat nousivat tasaisesti siten, että viimeisillä kilometreillä sydämeni löin n. 120 kertaa minuutissa, loppukirin aikana sain sen kohoamaan n. 140:een. Kuntopyörän sykemittari näyttää kohtuuluotettavia lukemia (testattu Polarin avulla), toisin kuin kalorilaskuri, jonka mittaukset ovat noin 100 -300 kalorin verran liian optimistisia.
Tänään kävelin tähän asti pisimmän lenkkini ilman keppejä joulukuun puolivälin jälkeen. Lähdimme jo toipuvan vatsapotilaan ja hänen isoveljensä kanssa aamupäivällä kävelylle keskustaan tavoitteenamme kävellä Rautatieasemalta Hernesaaren tietämille ja takaisin. Vauhti oli rauhallinen meidän toipilaiden takia. Sää oli aurinkoinen ja kaunis, mutta tuuli kävi purevana mereltä. Pipot olivat tarpeen, vaikka suojapaikoilla lämpötila kohosi keväisiin lukemiin. Ursulassa pidimme kaakaomukillisten mittaisen lepohetken.
Väkeä oli paljon liikkeellä, lenkkeilijöitä näytti olevan aivan tolkuttoman paljon. Tai sitten kaipaava katseeni havaitsi heidät tavallistakin tarkemmin. Meri oli yhä jään peitossa ja ihmisiä käveli saarten välissä. Ilmassa ei ollut sitä kevään tuntua, jota lähdimme hakemaan. Talvi pitää vielä otteessaan Helsingin rantoja. Siitä käsityksestä piti tuo mainittu pureva viima todella hyvin huolta.
Olipa melkein voittajaolo kun sitten lopulta saavuimme pienen, Suurkirkon kautta kulkeneen lisäkierroksen jälkeen Rautatieasemalle, jossa astuimme bussiin. Jalka kesti hyvin, vain loppuvaiheessa lonkassa alkoi kirvellä aavistuksen verran. Se ei liene mitenkään vaarallista.
Vielä ehdin huristella pienen saunalenkin kuntopyörällä illemmalla. Puoli tuntia kohtuuvastuksella ja lihaskuntoilut päälle tekivät tästä päivästä oikean liikuntapäivän!
Ensi viikolla ajattelin vähin erin palata työmatkalenkkeilyyn. Kävelen osia työmatkoista aamuisin, jos sää vain sallii. Iltaisin tahkoan kuntopyörää. Maanantaina ja keskiviikkona saan tuta, miten kuntoni kestää saliharjoittelua. Mikäli lonkka osoittaa kipeytymisen merkkejä, joudun jättämään leikin vielä vähäksi aikaa sikseen. Mutta näistä lisää aikanaan.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.