Maanantai 4.8. oli joidenkin tietojen mukaan kenties kesän/elokuun/viikon/päivän kuumin päivä. Juuri sopiva päivä pitkää lenkkiä varten. 

Lähdin alkuiltapäivästä liikkeelle, ja lähtöhetkellä kotimittari näytti +28 astetta,  joten reissulaukkuun oli pakattava tavanomaisten varusteiden lisäksi runsaasti juotavaa. Täytin kaksi isoa pulloa, toisen vedellä ja toisen jääteellä. Pakkasin mukaan myös eräältä kivalta kaverilta lainaksi saamani oikean digitaalikameran. Laina-aika on ennalta määräämätön. Ilmeisesti tämä kiva kaverini luottaa kykyyni säilyttää tavaroita. Tai sitten hänellä on surrealistisen kattava kotivakuutus.

Kuten jotkut lukijat ja kanssajuoksijat ovat saattaneet jo havaita, kuvitan tätä blogia lenkkireittieni varsilta nappaamillani otoksilla. Kuvausvälineeni on tähän saakka ollut vuodelta 2007 (vai oliko se 2006) peräisin oleva kännykkäni, joten kuvien tekninen laatu on ollut sen mukainen. Taiteellinen vaikutelma tuskin sen parempi. Saattaa siis olla, että, arvoisat lukijat ja kanssajuoksijat, saatte vastaisuudessa katsella entistä vähärakeisempia ja runsaspikselisempiä otoksia blogini tausta- ja otsikkokuvina. Ehkä tunnelmatkin välittyvät entistä paremmin. Vanhan uskollisen kännykkäni kunniaksi on sanottava, että se kestää uskomattoman hyvin kosteutta, kuumuutta, kylmyyttä sekä suoranaisia iskuja. Lupaan yrittää pitää lainakamerani mahdollisimman ehjänä. 

Koska lastia oli päällä näinkin paljon, ja helle oli vähintäänkin paahtava, etenemistyylini oli ns. "perse maassa". Tyyliä voisi kuvailla myös hölkkämarssiksi. Se on vähän normaalia sauvakävelyvauhtia nopeampaa etenemistä, jossa kuitenkin kuluu hieman tätä enemmän energiaa. Hölkkämarssin kohti Haltialaa aikeenani edetä sieltä Vantaanjoen rantaa pitkin Ruutinkoskelle ja sieltä pellonlaitaa pitkin Pitkäkoskelle. Viimeksi mainittu seutu on toistaiseksi jäänyt tarkemmin tutkimatta. Olen toki siellä päin aiemmin liikkunut useasti ja siksi tiedän, että tutkimattomia reittejä on vielä. Suuntasin joen toisella puolella kulkevalle ulkoilutielle, koska jostain kumman syystä luulin siellä olevan viileämpää. Se oli väärin luultu. Ainoa viilentävä tekijä olisi voinut olla navakanlainen tuuli, joka sekin oli Keravajoen risteykseen saakka myötäinen. 

Marssiessani tutkailin joen rantaa. Viikonloppuna jokimaisemissa järjestettiin perinteinen Kaljakellunta. Olen ollut seuraamassa tuota tapahtumaa useana vuonna, kuten olin tänäkin vuonna, mutta on sanottava, että koskaan aiemmin eivät rannat ole olleet yhtä törkyisessä kunnossa kuin tämänvuotisen tapahtuman jälkeen. Kellujia on toisaalta arvioitu olleen ennätysmäärä, jopa 4000 kellujaa. Silti on vaikeata ymmärtää, jos ihmiset todella kuvittelevat voivansa vain hylätä kumipatjansa, lauttansa tai kunnianhimoisemmat purtensa joen varteen tai rannoille. Puhumattakaan pahvilaatikoista, oluttölkeistä ja muusta roskasta. Helsingin ja Vantaan kaupungit olivat toimittaneet paikalle useita siirtolavoja, joihin roskat olisi voinut lähtiessä heittää. Tämäkin vaivannäkö näyttää olleen joillekin liikaa. (Totuuden nimissä on mainittava, että viikonlopun jälkeen paikkoja oli käyty siivoamassa lisää.)

Toinen havainto viikonloppuna oli, että monet osallistujat olivat tuoneet paikalle pikkulapsia, siis jopa aivan taaperoikäisiä, joko kellumaan tai katsomaan tapahtumaa. Joenvarren pusikoissa harjoitettiin ikävä kyllä hyvinkin avoimesti kellunnan aikana toimintaa, joka ei sovi perhetapahtumiin - eikä välttämättä mihinkään muihinkaan rientoihin. Voi varmaan olla monta mieltä siitä, onko huumetokkurainen tai voimakkaassa humalatilassa uimapatjalla tai housut nilkoissa rantatöyräällä toikkaroiva aikuinen pienokaisille kovin antoisaa katseltavaa. Siitäkään huolimatta, että pelastusliivit tai uima-avut ovat käytössä. Paikalla oli ambulanssi hätätilanteiden varalle, mutta tietääkseni onnettomuuksilta vältyttiin tänä(kin) vuonna, mikä on erinomainen asia. Sen verran ihmiset kuitenkin pitävät toisistaan huolta. Lämpöhalvauspotilaita saattoi ilmaantua, sen verran tiivis oli tunnelma helteessä. Minusta Kaljakellunta on älyttömällä tavalla hauska tapahtuma, mutta ideana lienee alusta lähtien ollut, että pienet lapset jätetään toisaalle hoiviin siksi aikaa. Ja jokainen siivoaa omat jälkensä, koska virallista järjestäjää ei ole.

No, tämä riittäköön moraalisaarnaksi tällä erää. 

Saavuin Haltialaan ja suoritin tavanomaisen lehmientervehdysseremoniani. Nautapoloisilla näytti olevan todella kuuma, mutta niistä pidetään Haltialassa hyvää huolta. Heinää ja vettä riitti, sekä varjopaikkoja niitä kaipaaville. Eräs ojenteli itseään ja sorkkiaan ja kellahti lopulta kyljelleen ähkäisten nautinnollisesti. Voin hyvin kuvitella, miten hyvältä kosteanviileä muta tuntui auringon paahtamaa kylkeä vasten.

Jatkoin kohti Ruutinkoskea ja siellä, puiden vihreässä varjossa, kävi selväksi, että oli tauon paikka. Edessä olisi kaiken lisäksi pitkä pätkä tulikuumaa pellonlaitapolkua, joten nestetankkaus oli välttämätön. Kaivoin esiin juomapullon ja sain heti seurakseni monta ampiaista, joita reissulaukussa lämmenneen jääteeni tuoksu kiinnosti kovasti. Ne ovat loppukesästä toimettomia, nälkäisiä ja janoisia, ja käyvät kaiken ruoaksi ja juomaksi kelpaavan kimppuun juuri niin kiivaasti, kuin toimettomat, nälkäiset ja janoiset olennot vain voivat. Jos arvoisat lukijat ja kanssajuoksijat ovat joskus sattuneet katselemaan zombie-elokuvia, voitte kuvitella niiden ärhäkkyyden. Niiden kanssa ei voinut neuvotella. Jätin taukopaikan ampiaisten haltuun ja jatkoin matkaa.

Pellonlaita oli juuri niin haastava reitti kuin olin arvellut. Hölkkämarssin sitkeästi eteenpäin. Pellolla kypsyvän viljan tuoksu toi mieleen epämääräisiä muistoja lapsuudesta. Asuin 60-70-luvuilla Vantaalla, joka siihen aikaan oli vielä Helsingin maalaiskuntaa. Pieniä taajamia oli alkanut muodostua noille seuduille, mutta suuri osa alueesta oli vielä maaseutumaista peltoa ja metsää. Pellonlaidat olivatkin parhaita leikkipaikkoja lapsille. Sieltä muistijälkeni lienee saanut alkunsa. 

Saavuin viimein Pitkäkoskelle ja rupesin koluamaan polkuja siellä. Koski itsessään on jo kaunis ja raikas retkikohde. Ympäröivät rinnelehdot ovat idyllisiä satumetsiä ja ne ovatkin luonnonsuojelualueita. Alueella on pyöräilykieltomerkkejä, mutta tämä kielto ei kai sitten koskenut niitä lukuisia maastopyöräilijöitä, jotka olivat valinneet päivän retkikohteeksi juuri nuo haavoittuvat ja herkät rinnelehdot. Ai niin, minun ei pitänyt enää moralisoida. Ei sitten moralisoida, mutta ihmettelen vain, ettei ystävällistä ja perusteltua kehotusta välttää liikkumista luonnonsuojelualueella muualla kuin poluilla voida kunnioittaa. Onko nyt niin, että osa porukasta ei suostu tajuamaan normaalia puhetta, vaan heitä varten on luotava aina vain uusia kieltoja, esteitä ja sääntöjä, jotta kaikista hienoimpiakin paikkoja ei tuhottaisi.

Aika kului, lämpötila ei juurikaan laskenut, juomapullot sen sijaan osoittivat tyhjenemisen merkkejä. Oli lähdettävä paluumatkalle, vaikka tutkittavaa tuntui vielä olevan. Suuntasin Kuninkaantammentielle ja marssin suoraan Pehtoorin tuvalle, josta on kesän aikana tullut vakiotankkausasemani. Join siellä mukitolkulla vettä ja ostin vielä Fantan, jota asetuin juomaan pöydän ääreen. Yksin ei tarvinnut istua, vaan seurakseni säntäsi välittömästi ainakin kymmenkunta ampiaista. Tiputtelin pöydälle niille omat limupisarat ja ne tajusivatkin heti tilanteen, kävivät ryystämään juomaa ja jättivät minut rauhaan. Istuskelimme siinä täydessä sovussa ja yhteisymmärryksessä pop-up-baarissamme. Aina kun yksi ampiainen tuli täyteen ja hoiperteli tiehensä, uusi lennähti paikalle. Join noin puolet limsastani ja kaadoin loput vesipullooni evääksi loppumatkaa varten. Kotona huomasin, että retkeen oli kulunut lähes viisi tuntia aikaa. Ei ihme, että suuta kuivasi koko illlan.

Tiistaina tunsin oloni aamusta aika ryytyneeksi. Niinpä päätin lähteä päivän retkelle pyöräillen. Olen useasti hölkkäillyt työmatkan keskustasta kotiin ns. itäistä reittiä, eli Herttoniemen ja Viikin kautta. Reitin varrella on Helsingin yliopiston ylläpitämä arboretum. Tätä ajattelin nyt lähteä tutkimaan tarkemmin. 

Lämpötila ei ollut maanantaista juurikaan alentunut, joten saavuttuani arboretumin infopisteelle olin jo hikinen ja janoinen. Lukitsin pyöräni ja kiinnitin vielä ketjulukolla pyörätelineeseen. Kaivoin reissulaukusta vesipullon ja kameran, sitaisin huivin päähäni ja lähdin kävellen tutkimaan paikkoja. 

Alue on jaettu maanosittain niiden tyypillisten puulajien mukaan. Viikin tutkimustilan pellot levittäytyvät arboretumin ympärillä ja yhdellä puolella välkehtii meri suurine kaislikoineen. Kävelin ulkoilutietä eteenpäin ja löysin luontopolun, jota lähdin seuraamaan. Polku risteili metsien halki ja sen varrella oli rasteja, ilmeisesti ohjattuja kierroksia varten. Puulajit on merkitty nimikylteillä ja jokaisen maanosan puustosta on tarkempaa tietoa jokaisen alueen läpi kulkevan polun lähtöpisteessä. 

Tutkimustilan pellolla oli lehmikarjaa laiduntamassa. Pakkohan niitä oli käydä tervehtimässä. Ne eivät selvästikään ole yhtä tottuneita yleisöön kuin Haltialan lajitoverit, koska käänsivät tylysti selkänsä hikiselle ja punanaamaiselle paparazzille. Viheltelin niille, mutta ei niitä kiinnostanut kuunnella. Viereisen laitumen olivat vallanneet valkoposkihanhet. Kaipa nekin mokomat kaakattajat kuvittelevat olevansa jonkinlaista hyödyllistä siipikarjaa. Valppaasti ne ensin vilkuilivat minua kaulat pitkinä, mutta rauhoittuivat ja jatkoivat tyynesti ruohon nyhtämistä, kun kaiketin osoittauduin vaarattomaksi. 

Melkein kaksi tuntia kiertelin polkuja ja ihailin erikoisia havupuita ja vehmaita lehtipuita. Erityisen tunnelmallinen oli piilipuulehto. Nuo korkeat, ohutrunkoiset, jollain tavalla pajua muistuttavat puut luovat katedraalimaisen ilmapiirin. Niiden olemus on rauhoittava. Toisaalla nojailin mahtaviin lehmuksiin, joiden pehmeät lehdet ovat läpikuultavia ja yllättävän hentoja, vaikka tuottavat todella tehokkaan varjon. Oli kuin olisin seissyt suuressa lehtimajassa. Kiipesin myös korkeaan lintutorniin, josta oli näkymät Saunalahden kaislikoihin ja aina kaupungin keskustaan asti. Juomat kuitenkin loppuivat aikanaan ja oli lähdettävä paluumatkalle.

Tänä aamuna ei ensimmäinen ajatus herättyäni ollut lähteä paahtavaan aurinkoon lenkkeilemään. Olo oli väsynyt ja valmiiksi uupunut. Se kuuluisa beduiinin sandaali oli yön aikana pujahtanut suuhuni. Rupesinkin suunnittelemaan yölenkkiä puhelinluettelon kartan avulla. Hain inspiraatiota kirjoittelemalla edellisten päivien seikkailuista pitkän blogipäivityksen. Urakoin sen parissa lähemmäs kaksi tuntia, jona aikana kotikolon lämpötila kohosi yli 30 asteen. Ei liene yllätys, että siinä tilassa tarkkaavaisuuteni kärsi ja jotenkin onnistuin tuhoamaan tekstin. Se vain katosi. Välttääkseni uhkaavan hermoromahduksen ja tukahduttaakseni haluni paiskata tietokone päin seinää päätin sittenkin ulkoistaa itseni. Mahdollisimman nopeasti.

Olin tutkinut puhelinluettelon karttaa yölenkkiä suunnitellessani ja löytänyt kohteen, joka on aiemmin jäänyt vaille ansaitsemaansa huomiota. Silvolan tekojärvi sijaitsee Pitkäkosken lähistöllä. Kartasta huomasin, että sen ympäri on mahdollista edetä tietä ja osittain myös polkua pitkin. Ei siis muuta kuin tutut juomapullot täyteen, pyörän selkään ja matkaan.

Polkaisin kevyellä vaihteella Pitkäkoskelle ja jätin pyörän sinne telineeseen. Lähdin etsimään Silvolantietä, jota pitkin kartan mukaan pääsisi tekojärveä ympäröivälle tielle ja/tai polulle. Puhelinluettelon kartta on nähtävästi hyvin summittainen. Ennen pitkää löysin itseni erään rivitalon parkkipaikalta. Pakettiautoaan pakkaava mies - ilmeisesti talon asukas - tuijotti minua tiukasti, mutta tervehti sentään ihan ystävällisesti. Tervehdin takaisin ja pahoittelin eksymistäni. Oikea reitti onneksi tuli vastaan nopeasti. 

Talsin viljapellon laitaa koivujen varjostamaa hiekkatietä pitkin. Se lieni Silvolantie. Viljapellolla oli puimuri työssään ja sen perässä kasvoi valtava pilvi pölyä. Puimuri lähestyi minua ja niin lähestyi pölypilvikin. En voinut paeta, vaan puskin läpi pölypilven, joka kuitenkin hälveni nopeasti, kun puimuri veti sen perässään pois.  Ajattelin puimurin ohjaamossa istunutta miestä, joka helteessä ja pölyn keskellä teki työtään. Lujassa on ihmisen leipä joskus.

Kävelin tietä eteenpäin ja siemailin välillä juotavaa. Kiipesin korkealle mäelle. Tekojärvi oli korkean vallin takana ja sitä ympäröivään aitaan oli kiinnitetty varoituskylttejä, joissa uhattiin tunkeutujia edesvastuuseen joutumisella sekä varoiteltiin tekojärven pinnan äkillisistä muutoksista. Vaikutti siltä, että itse tekojärveä en pääsisi mistään ainakaan laillisesti näkemään.

Monella tavalla luotan ihmiseen. Tällä kertaa luotin ihmisen luontaiseen uteliaisuuteen sekä taipumukseen uhmata kaikkein ankarimpiakin kieltoja. Olin varma, että löytäisin polun tai muun epävirallisen reitin, jota pitkin ihmiset ovat aikojen saatossa etsineet tiensä tekojärven äärelle, kielletylle alueelle. Tekojärvi on kuitenkin ollut paikallaan jo hyvin kauan. 

Näitä miettiessäni yhtäkkiä havaitsin polun pään tien penkereellä. Polku näytti johtavan suoraan tekojärveä kohti. Lähdin oitis seuraamaan sitä. Pian saavuin järveä ympäröivälle aidalle. Polku myötäili aitaa. Olin varma, että ennen pitkää löytäisin paikan, josta olisi näköala järvelle. Näin kävikin. Erään korkean kallion huipulla oli huoltorakennuksia sekä portti aidassa. Portin takana oli avoin paikka, josta oli suora näkyvyys järven selälle. Ei tarvinnut edes kiivetä aidan yli. Hörppäilin repussa lämmennyttä jääteetä ja ihailin välkehtivää maisemaa hetkisen. 

Jatkoin matkaa ja laskeuduin kalliolta alas pieneen notkelmaan. Yhtäkkiä paksurunkoisen kuusen takaa pelmahti mies maastopyörän päällä.  Ehdin juuri väistämään häntä, tai saattoi olla, että hän väisti minua. Kumpikin pelästyimme joka tapauksessa. Tilanne oli yhdessä heilahduksessa ohi. Jatkoin matkaa, nyt valppaampana. En ollut siihen mennessä nähnyt polulla ketään muita kuin pari koiranulkoiluttajaa, mutta polku on profiililtaan ja muodoltaan sellainen, että on ymmärrettävästi erilaisten poluilla viihtyvien harrastajien suosiossa. 

Maastopyörien renkaista oli uurtunut maahan syviä uria. Ilmeisesti maaperä on siinä kohdassa normaalisti kosteaa. Samassa jalkojeni juuressa heilahti jokin. Kyykistyin katsomaan. Kämmeneni kokoinen rupikonna tuijotti minua. Se oli selvästi helteen uuvuttama, liikkui hitaasti ja vaivalloisesti. Niinpä sitä ei tarvinnut suostutella poseeraamaan, kun nopeasti kaivoin kameran esiin. Kärsivällisesti se odotteli aloillaan, kun tuhrasin kameran nappuloiden kanssa (vaikka ei niitä nappuloita edes kovin monta ole). Kuvauspalkkioksi kaadoin vesipullosta sen lähelle muutaman tilkan vettä, mutta ei sitä juoma kiinnostanut. Jos olisin voinut tarjota sille ämpärillisen pehmeää, kylmää mutaa, johon kaivautua, olisi se varmaan ottanut lahjan mielihyvin vastaan. Kylmän mudan arvon tuntevat niin lehmät kuin sammakotkin. Ainakin helteellä. 

 

IMG_0272-normal.jpgIMG_0347-normal.jpg