Kieltämättä pariinkin kertaan sitä on tullut kyseenalaistaneeksi viimeaikaisia valintojaan. Mitään en kadu, mutta heikkoina hetkinä - niin kuin lienee vain inhimillistä - sitä ajattelee, että miksi olen täällä.
Tuo ajatus on tuttu myös muista tilanteista, joita on tässä blogissa jo aiemmin kuvailtu.
Mukavuusalueelta on toisin sanoen edes hetkittäin poistuttu.
Liikunnallinen ihminen tajuaa, että sehän on kehittymisen kannalta välttämätöntä. Niinhän se on.
Näitä ja monia muita tilanteita on hyvä pohtia, märehtiä ja surra liikunnan merkeissä.
Maanantaina oli vuorossa koulupäivä. Oikeastaan koko viikko oli ainakin lukujärjestyksen mukaan omistettu intensiiviopiskelulle, mutta kohdallani nyt vain sattuu olemaan niin, että koko kyseinen kurssi on jo loppuun suoritettu. Niinpä intensiiviviikko kutistui vain yhden päivän mittaiseksi.
Koska sää sattui olemaan jumalaisen kaunis, päätin kävellä koululta kotiin.
Reppu selässä painoi jonkin verran ja sen lisäksi olin pukeutunut sään kannalta liian lämpimään takkiin. Ilman takkia en silti olisi petollisessa kevätkelissä pärjännyt, joten tyydyin säätelemään vaatetusta, eli jätin takin vetoketjun puoliksi auki. Siten etupuoleni pysyi viileänä, vaikka selkäpuoli oli hiestä märkä.
Suuntasin koululta kohti Kumpulaa ja kasvitieteellistä puutarhaa, jossa eräs kaveri oli aiemmin käynyt ja muualla somessa julkaisemiensa kuvien perusteella saanut ihailla toinen toistaan kauniimpia näkyjä. Puutarha oli kuitenkin maanantaisin suljettu, joten ei auttanut muu kuin jatkaa kohti Arabiaa.
Lähestyessäni Arabianrantaa havaitsin korkealla eräässä vaahterassa linnunpesän, ja vieläpä aika kookkaan sellaisen. Sain mielijohteen ottaa siitä kuvan, koska kyseinen risukasa oli selkeästi näkyvissä ja muutenkin hauskan näköinen. Zoomatessani lainakameralla huomasin, että pesässä oltiin niin sanotusti kotona.
Jatkoin hissuksiin eteenpäin pitkin rannan suuntaisesti kulkevaa kävelytietä. Meneillään olivat iltapäivän parhaat tunnit ja ihmisiä, jotka noina tunteina ovat vapaalla, oli parahultaisesti liikkeellä. Tämä tarkoittaa, että yksin ei tarvinnut kävellä ja ihailla urbaania, kivistä ja karua, mutta myös paikoin hyvin herkkää luontoa.
Jonkin matkaa kuljettuani ja erään hanhiparven toimintaa hetken verran tarkkailtuani havaitsin kalastuspuuhissaan tuulenvireessä leijailevan tiiran.
Jälleen kerran tulin ajatelleeksi, kuinka rankkaa ja kuluttavaa mahtaa tiiran kaltaisen olennon elämä olla. Leijailla nyt ensin valppaasti veden pintaa tarkkaillen tuulessa ja myrskyssä iät ja ajat ja syöksähdellä sitten kerran toisensa jälkeen pärskähtäen mereen edes vaatimattoman saalliin toivossa, jotta pesässä nälissään odottelevat poikaset saisivat päivittäiset annoksensa (jotka voin kasvavien nuorten äitinä kuvitella suuriksi).
Ja saalista, ainakaan kovin kummoista, ei joka syöksyn tai edes joka kymmenennen syöksyn jälkeen edes tule. Jotain on saatava myös itse syödäkseen, jotta jaksaisi vielä sen yhdennentoista syöksyn.
Käyhän se voimien päälle ja pieni lepotauko auringonpaisteessa on paitsi ansaittu myös tarpeen.
Vanhankaupunginkosken kuohujen yllä lenteli suuri määrä kaikenlaisia vesilintuja, nekin kaiketi saalista etsimässä. Joku uskaltautui lepäilemään aivan lähellä kosken pyörteitä.
Kevät on kilpailun, ja myös kauneudessa loistamisen aikaa. Vaatimattomimmatkin kukat kilpailevat olemassaolonsa oikeutuksesta, kukin tavallaan. Keltainen on toukokuun väri.
Alikulkutunnelin seinästä löytyi päivän mietelause:
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.