Niin kuin olen varmaan useasti tämän blogini kirjoituksissa todennut, pahinta, mitä olen pelännyt, on ollut vamma, joka haittaa koko elämää.
Nyt toisinaan tuntuu siltä, että olen manannut itselleni tämän. Sanotaanhan, että ihmisen pahimmilla peloilla on taipumus toteutua. Väitetään, että ihminen jotenkin alitajuisesti toimisi itsetuhoisesti ja tiedostamattaan hakeutuisi tilanteeseen, jossa pahin voi tapahtua.
Mene ja tiedä. Pahuudella ja pahoilla asioilla ei ole kelloa kaulassaan. Mielestäni olen kuitenkin optimisti, enkä suinkaan aina varaudu pahimpaan, vaan koetan toivoa parasta. Ehkä nyt on kyse sattumasta, ehkä kohtalosta, kuka uskoo mihinkin. Ehkä tulevat kuukaudet osoittautuvat (edes jälkeenpäin tarkasteltuna) elämäni parhaaksi ajaksi.
Elämä kyynärsauvojen varassa on verkkaista ja tarkkaan mietittyä, mutta onpahan sitäkin enemmän syytä tarkkailla ympäristöään. Aivan erityisen mielenkiintoista on seurata ihmisten suhtautumista minuun.
En luultavasti näytä kovin sairaalta tai heikolta. Monet katsovat minua epäuskoisesti, kun otan sauvat ja lähden nilkuttamaan eteenpäin. Liikun sauvojen varassa jo varsin ketterästi ja tarvittaessa myös vauhdikkaasti. Minulle tehdään siitä huolimatta tilaa julkisissa liikennevälineissä useimmiten auliisti. Kaikkein ymmärtäväisimpiä ja kohteliaimpia ovat olleet nuoret miehet, tai sitten - sinänsä yllättäen - keskenkasvuiset pojankoltiaiset. On luovutettu istumapaikkaa ja pidetty ovia auki, ja ilahduttavan usein hymyn kera. Muistutan varmaan olemukseltani heidän äitejään tai mummojaan. Kylmimmät katseet olen saanut ikäisiltäni naisilta tai lastenvaunujen kanssa liikkuvilta nuorilta äideiltä ja isiltä. Nuoret naiset tai ikäiseni tai vanhemmat miehet ovat suhtautuneet minuun joko välinpitämättömästi tai pelokkaasti, pyrkineet nopeasti pois lähettyviltäni.
Lähiympäristö tuntuu sopeutuvan äärimmäisen hitaasti. Muuthan ovat tottuneet siihen, että liikun paljon ja koko ajan enkä väsy helposti. Niinpä he olettavat, että vaikka liikun nykyään enimmäkseen pelkkien käsivoimieni varassa, suorituskykyni on sama kuin aiemmin, kaikilla tavoilla ja tasoilla. Tietyt tahot näyttävät jopa kuvittelevan, että jos käyttäydytään niin kuin mitään vaivaa ei olisikaan, se myös lakkaa olemasta. Tai että vaiva ei ole hankala tai kivulias, koska on urheilemalla hankittu. Moni ei tahdo hyväksyä, että olen avuttomampi kuin normaalisti. Kuitenkin totuus on toinen. Uuteen elämäntilanteeseen tottuminen syö minulta voimia, niin henkisiä kuin ruumiillisia. Olen väsyneempi ja tarvitsen useammin taukoja. Jatkuva kipu ja särky käyvät hermoille. Jos olen rasittanut lonkkaa liikaa, mikään käytössäni oleva särkylääke ei tepsi. Nukun huonosti öisin. Enää en herää ihan jokaiseen liikahdukseen, mutta silti monta kertaa yössä havahdun, jos unissani väännän vartaloani väärällä tavalla.
Todennäköistä on, että läheiset ovat tottuneet keppeihini viimeistään siinä vaiheessa, kun vien ne takaisin lääkäriasemalle. Sen jälkeen alkaa hidas sopeutuminen uuteen, vauhdikkaseen olemukseeni.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.