Tiistai-ilta meni nuorisoasioiden parissa aina iltamyöhälle asti, eikä edes villinä puunlatvoissa puhaltanut leuto yötuuli enää houkutellut minua lenkkipoluille. Siinä meni myös kuntonyrkkeily, mutta tuleehan niitä.

Keskiviikkona sää oli huikaisevan kaunis. Jotakin oudolla tavalla levottomaksi tekevää on alkusyksyn lämpöaaltojen valossa ja ilmanalassa. Syksyisin tuntuisin olevan jonnekin lähdössä ihan koko ajan.  Muistan tämän tunteen lapsuudesta asti. Kesä tervehdyttää ja elähdyttää omalla tavallaan, kun on vehreää ja leppeää, mutta vasta syksyllä, kun vuorokaudenajat palaavat, ja viileys ja lämpö sekä sade ja rutikuivuus vuorottelevat, minä herään eloon. Töissä jalat vipattivat koko päivän, ja heti töistä tultuani, lapsosten kadottua omiin puuhiinsa, hyppäsin uskollisen polkupyöräni selkään ja ajelin Paloheinään. Ainoa epäilyttävä asia oli hienoinen päänsärky, joka oli vaivannut aamupäivästä asti. Ehkä raitis metsäilma häivyttäisi sen.

Sielläpä olikin ensiluokkainen tunnelma. Aurinko paahtoi korkeuksissa, mutta metsässä oli varjoisaa ja silti hyvin lämmin. Enimmäkseen vihreä maisema oli koristautunut vihjailevin keltaisin ja punertavin pilkuin. Olin pukeutunut sopivan kevyesti. Eväänä oli iso pullollinen vettä, jonka jätin reppuun polkupyörän luokse reitin tuntumaan. Tarkoitus oli poiketa siellä hörppäämässä kierrosten välillä.

Heti ensimmäisen kierroksen alussa huomasin, miten olen purtsikalle kaivannut. Linnunlaulua ei tähän vuodenaikaan enää kuulu, joten pistin radion soimaan. Radio Helsingistä tuli jostain syystä juuri siihen mielentilaan sopiva ohjelma. Studiossa haastateltiin tuaregien bluesbändiä, nimeltään Terakraft, joka myös esitti livenä musiikkiaan. Hypnoottisen rytmikästä mutta ihmeellisen tuoreen oloista ja virkistävää tunnelmointia. Bändi esiintyy Savoy-teatterissa 14. syyskuuta. Levyhylly-blogissa bluesin ja tuaregikansan yhteyttä kuvataan näin:  "Puristit kaivelevat vanhoja rahisevia 20-luvun amerikkalaisia blueskiekkoja, mutta saman tien voi hypätä tuhat vuotta taaksepäin. Tuaregit ovat omien sanojensa mukaan vaeltajia, sotureita ja runoilijoita. Juuri näiltä Saharan karavaaniteiltä tuli orjakaravaanien mukaan BLUES. Ja sinne se myös jäi soimaan yhtä loppumattomana, kuin Saharan erämaa."

Ensimmäinen kierros oli totuttelua alustaan ja kropan herättelyä. Paloheinän 7,5 km:n pururata muistuttaa jostain syystä kovasti kotikulmien metsälenkkiä, paitsi että mäet ovat korkeampia ja jyrkempiä ja onhan koko kierroskin monta kertaa pidempi. Purutus oli paikoin kulunut pois, eikä alusta ollut niin pehmeä kuin voisi olla. Paikoitellen tuuli oli myötäinen, ja koska metsässä oli lämmin, paitani oli pian hiestä märkä. Jolkottelin eteenpäin ja annoin kiireisempien mennä ohi. Sauvakävelijöitä oli liikkeellä runsaasti. Kävelin huipulle nousevan kiepin.

Toisella kierroksella uskaltauduin jo lisäämään vauhtia ja rullaamaan alamäet melkoisen vapaasti. Aurinko teki laskua, samoin kuin lämpötila. Juoksin reippaasti alamäet ja kierroksen loppupuolen rankoissa ylämäissäkin yritin hieman tsempata. Yhtäkkiä kierros oli jo ohi. Katsoin kelloa. Oli aika lähteä takaisin kotiin, vaikka tuntui, että olisin jaksanut vielä. Päänsärky oli hellittänyt, en ollut sitä oikeastaan edes huomannut koko lenkin aikana. Ajelin kotiin ja annoin tuulen viilentää oloa.