Eilen olo oli vielä tavallistakin väsyneempi ja puhti vähissä kaikin tavoin. Edellispäivän kotimatkalenkki oli mennyt alusta asti täysin päin prinkkalaa ja siitä jäi kaiken lisäksi jonkin sortin henkinen ja moraalinen krapula, joka kaipasi tasoitusta. Arvelin siis, että pieni ulkoilu olisi voimattomasta olosta huolimatta tarpeen, joten puin työpäivän päätteeksi kävelyvauhtiin sopivat varusteet ylleni, otin sauvat ja lähdin taapertamaan kohti kotia.  

Sää oli vähintäänkin haastava. Tuuli navakasti ja taivaalta ryöppysi milloin vettä, milloin räntää, milloin jotakin jäätävää tihkuntapaista, joka tekee sopivalla puhurilla ilmaisen hionnan kasvojen iholle. Koska olen ohutnahkaista laatua, lähdin etenemään läntistä reittiä, jonka arvelin olevan tuulen suunnan kannalta suotuisin. 

Meno maistui, kunhan alkukankeudesta pääsin. Tiistain lenkin jäljiltä tuntui syke olevan oudosti koholla, hengitystiet tukkoiset ja jalat krampissa. Vauhti muodostui hyvin verkkaiseksi jo siksi, että jalkakäytäviä peitti noin puolentoista senttimetrin paksuinen, vedellä päällystetty jääkerros. Töpöttelin menemään hassunkurisen näköistä askelta, niin kuin kaikki muutkin jalankulkijat. Oli ns. tuplavoittokeli, eli sopivalla tuurilla voisi sekä kaatua rähmälleen että kastella kaikki vaatteensa. Vähitellen olo tasaantui, sykekin laantui normaalille tasolle. Vaatetta tuntui olevan kerrassaan sopivasti tuuliselle, kolealle talven sadesäälle, eli yläosassa kolme kerrosta ja alaosassa kaksi. Ei palellut eikä toisaalta myöskään tullut pahemmin hiki. 

Matka sujui yrityksen ja erehdyksen kautta parhaita kulkuväyliä etsiskellen aina Pasilaan saakka. Siellä sain jostain syystä päähäni - vaikka sääolosuhteet eivät olleet ainakaan paranemaan päin - kääntyä Ilmalaan päin ja tutkia samalla erään Ilmalan aseman tietämiltä lähtevän tienpätkän, jota olen monesti tähyillyt miettien, minne se mahtaa johtaa. Olin melkein varma, että tietä pitkin pääsee eräälle toiselle väylälle, joka taas johtaisi.... no vaikka minne! Tienpätkää pitkin käveli muutamia ihmisiä ja pari polkupyörää näytti kääntyvän sinne, joten jotain siellä täytyisi olla. Mutta mitä? Virka-aika oli jo ohi, joten töihin eivät ne ihmiset ehkä olisi menossa. Mihin sitten?  

Kirosin uteliaisuuttani värikkäin sanakääntein, kun noin puolen tunnin vaivalloisen töpöttelyn jälkeen päädyin parin ison toimistorakennuksen edessä sijaitsevalle parkkipaikalle. Sinne tie näytti päättyvän. Yhtään ihmisiäkään ei enää näkynyt. Parkkipaikka oli kuitenkin täynnä autoja ja toimistorakennuksissa valoja ikkunoissa. Niiden uumeniin ihmiset olivat kai sitten kadonneet. Katsoin kelloa ja totesin, että aikaa oli sakkolenkkiin kulunut jo liian paljon. Ei auttanut muu kuin lähteä takaisin samaa tietä. Opin ainakin sen, että pimeänä, sateisena ja kolkkona talvi-iltana pimeät, sateiset ja kolkot paikat näyttävät tavallistakin pimeämmiltä, sateisemmilta ja kolkommilta. Niissä on pimeää, sateista ja kolkkoa varmaan myös leutoina, tyyninä ja aurinkoisina kesäiltoina.

Palasin omia jalanjälkiäni pitkin takaisin Ilmalan asemalle, kävelin laituria pitkin portaille, joita pitkin pääsin Hakamäentielle. Se oli - jos mahdollista - vielä liukkaamman ja paksumman jääkerroksen peittämä kuin muut saman seudun väylät. Ohiajavat autot olivat roiskineet jalkakäytävälle sohjoa, joka oli sitten lämpötilan laskettua jäätynyt. Sade oli sulattanut jään pinnan märäksi ja jään seassa oleva hiekka muodosti jäähän isoja kupruja, jotka tuntuisivat makealta iskeytyessään kylkiluihin tai lonkkaan, polveen tai ranteeseen, tai peräti takaraivoon. Köpöttelin kuitenkin varovasti Hakamäentien laitaa Hartwall--areenalle ja sieltä Käpylään. Aikaa seikkaillessa oli kulunut jo runsaat pari tuntia ja koska tiesin, että kotona odotettiin jo, hyppäsin Amerin kohdalla bussin kyytiin - ennen kuin joku muu tuntematon tienpätkä alkaisi vetää puoleensa...