No niin!
Tänään alkoi vihdoinkin viimeistely/harjoittelu Vaajakosken maastoultraa varten. Peruskestävyydelle ei ole paljoakaan enää tehtävissä. Sen sijaan mäkitreeniä aion tehdä kohtalaisen runsaasti, sekä juosten että kävellen. Toivon saavuttavani edes jonkinasteisen kuntohuipun tämän kuukauden aikana joka minulla nyt on enää aikaa treenata.
Jos joku ei vielä tunne tätä kisaa, linkki löytyy tuosta oikealta.
Mietiskelin eilen illalla kiivaasti. Pohdin mm. sitä, onko 60 km:n maastoultran rasitustaso kenties sama kuin..... missä? Minkälaista suoritusta tämä 60 km:n matka paikoin vaikeakulkuisessa maastossa vastaa tasaisella maalla, maantiellä? Virisi pelko, että mennään hyvin lähelle satasen rasitustasoa. Tai olisiko joku 80 kilometriä lähellä totuutta? Tietojeni mukaan n. 4800 metrin pituisesta reitistä on noin puolet ylämäkeä ja puolet alamäkeä, yksi lyhyehkö osuus on jopa tasaista rataa. Alamäkien juokseminen ei kuitenkaan ole teknisesti kovin helppoa, joten oman osansa voimista se vaatinee.
Tänään sitten tutkailin asiaa käytännössä. Ajelin polkupyörällä Paloheinään aikeenani huiputtaa jätemäki muutamia kertoja. Olenhan jo aiemmin kai maininnutkin, että pitkin huipun rinteitä risteilee houkuttelevia polkuja, joista osa ylittää mäen. Loistavaa treenimaastoa siis. Lisäksi Paloheinässä on muistaakseni noin seitsemän ja puolen kilometrin mittainen pururata, jonka yksi osuus tekee lenkin huipun tuntumaan ja takaisin alas.
Koska oloni on flunssan jäljiltä yhä hivenen tukkoinen, päätin ottaa rauhallisesti ja kävellä kaikki ylämäet, tavoitella tuntumaa sekä alustaan että uusiin maastojuoksukenkiin. Niin, ostin itselleni ne kauniit Salomonit. Ikään kuin palkinnoksi.
Pysäköin polkupyöräni lähelle kohtaa, jossa kävelytie risteää pururadan kanssa. Paikka sijaitsee Masokistin Unelman reitillä. Hörppäsin hiukan urheilujuomaa, kiristin Salomonien nauhat (niissä on kätevä pikakiristin) ja läksin matkaan.
Kahden viikon juoksutauko näkyi ensimmäisellä kierroksella. Minun oli aivan mahdotonta pitää rauhallista vauhtia. Olin kuin irti päästetty villihevonen. Säntäsin pururadalle, rehkin räkä roiskuen ensimmäisen jyrkän mäen ylös, siinä kohtaa oli pakko pysähtyä yskimään, mutta parin kunnon sylkäisyn jälkeen ampaisin taas kohti huippua. Ainoa MasU:n rasituksista muistuttava piirre oli, että lihakset tuntuivat oudon tunnottomilta aluksi. Voi tietenkin johtua myös pitkästä levosta.
Hengessä puistelin päätäni itselleni, ja totesin, että no antaa tuon hölmön nyt mennä, juoskoon näitä mäkiään, ei se pitkään jaksa. Eikä se jaksanutkaan juosta huipulle asti, vaan taipui kävelemään puolessa välissä kaikkein jyrkintä kohtaa. Salomonit sopivat muuten erittäin hyvin jyrkän mäen kiipeämiseen pehmeällä alustalla. Mutta sitten seurasikin taas alamäki, jonka jolkottelin alas niin kovaa vauhtia kuin sielu sieti. Askelsin lievässä takakenossa, yritin pitää hartiat ja selän mahdollisimman rentona, käsivarret heilahtelivat rennosti tahdissa. Salomonit toimivat ilmeisen erinomaisesti myös alamäessä. Enää ei reisissä eikä pohkeissa tuntunut mitään outoa. Seuraavaksi reitillä oli lyhyt rupeama hiekkatietä, jonka jälkeen, alkupisteessäni, tarkistin ajan. Melko tarkkaan 10 minuuttia. Lenkkini on ajan ja vauhtini perusteella ehkä runsaat puolitoista kilometriä pitkä.
Kiersin saman kierroksen vielä kolme kertaa, tosin kävelin ne ylämäet. Aikaa ei silti kulunut yhtään enempää, profiilia nimittäin on. Neljän kierroksen jälkeen kello näytti 40 minuuttia ja muutaman sekunnin päälle. Paita oli hiestä märkä, samoin lippis, mutta mieli oli hyvä. Ei tuntunut ollenkaan niin pahalle kuin olin pelännyt. Vielä tästä kuntoon päästään jos kaikki sujuu niin kuin pitää.
Kävelin takaisin polkupyörän luokse ja otin muutaman huikan juotavaa, seisoskelin ja annoin hengityksen ja sykkeen tasaantua täysin. Sitten läksin hölköttelemään ikään kuin jäähdytelläkseni MasU:n reittiä pitkin myötäpäivään. Eräässä tietyssä kohdassa, josta lähtee polku kohti huippua, poikkesin kuitenkin tieltä ja kiipesin vielä kertaalleen huipulle asti. Alastulorinteeksi valitsin sen kaikkein vaativimman, joka kohoaa korkeuksiinsa jumppatelineiden kohdalta. Tottumattomissa silmissäni pudotus vaikutti lähes pystysuoralta mutta selvisin laskeutumisesta kaatumatta. Seuraavalla kerralla menen saman ylöspäin. Ja otan muuten kävelysauvat mukaan.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.