Mäkelänrinteen Uintikeskuksessa oli mukavan väljää illansuussa. Odotin ruuhkaista pesuhuonetta ja ihmismassoja vellottavia altaita, mutta toisin kävi. Saavuimme lasten kanssa hallille siten, että kun vilkaisin kelloa hyppyaltaan vesijuoksuradalle laskeuduttuani, se oli tasan seitsemän. Taidamme vastaisuudessakin pistäytyä hallilla vasta illemmalla.

Vesijuoksu on yleensä minusta tosi hauskaa ja rentouttavaa, mutta kieltämättä kesän järvijuoksukokemusten jälkeen kloorivesiallas tuntui ahtaalta, tunkkaiselta ja jotenkin mitättömältä. Luonnonveden normaali liikehdintä tuulten ja virtausten mukaan teki juoksemisesta myös hiukan raskaampaa ja siten haasteellisempaa. Allasvesi tuntui lähinnä limsalta. Puuttuvia elementtejä olivat myös sinitaivaalla lipuvat poutapilvet, aaltojen liplatus rantakallioihin, veden pintaan vesijuoksijaa hämmästelemään pulpahtelevat uikut, kuikat ja härkälinnut, puhumattakaan lämpiävän saunan savuisesta tuoksusta. Huokaus. Hyvä puoli allasjuoksussa oli, että ei tullut niin vilu eikä ollut hyttysiä. Silti 30 minuuttia tuntui hyvin riittävän tällä kertaa.

No mutta kyllä tämänpäiväinen juoksu silti teki tehtävänsä. Jumit helpottivat aivan selvästi. Aamulla vasen polveni oireili, askelet tuntuivat pienenä kipuna jossain patellan tienoilla tai takana niin, että töihin lähtiessäni vedin neopreenituen jalkaan. Nyt vesijuoksun jälkeen polvessa ei tunnu enää mitään. Kevennysvaihe on siitä(kin) kamala, että kaikki mahdolliset ja mahdottomat kolotukset rupeavat vaivaamaan liikkumattomuuteen pakotettuja koipia ja tekevät olon rauhattomaksi.

Huomenna peuhaan lasten kanssa koko päivän erinäisissä askareissa ja todennäköisesti viimeisen juoksulenkin ennen Masokistin Unelmaa kipittelen viikonloppuna.