Pitkästä kisasta mahdollisimman lyhyt raportti:

VI Endurance 24 h oli kolmas kerta, kun tuohon kisaan osallistuin. Liekö tarpeen sanoakaan, että tähtäimessä oli vihdoinkin katsoa, voinko mitenkään pärjätä sisäratakisassa tyyliin: kolmas kerta toden sanoo.

Yhteensä sisäratakisakokemuksia minulle on kertynyt ennen tätä jo neljä, joista yksikään ei ole johtanut toivottuun tulokseen, eli siinä mielessä tuo kysymyksenasettelu oli kaikessa turhuudessaan välttämätön.

Treenin tätä kisaa varten aloitin viime heinäkuussa – luvalla sanoen täysin nollasta. Takana oli jo pitkä, hyvin vähäisen harjoittelun ja runsaan sairastelun ym. vammailun runtelema jakso, jonka aikana painoni nousi ja kuntoni laski, kuten taitaa olla tapana käydä. Tätä heinäkuussa alkanutta treenikautta ovat taas rasittaneet arkipäivän murheet ja tietyt stressaavat tilanteet, joille ei loppua ole näkyvissä. En nyt yritä selitellä viikonlopun suoritustani, vaan totean vain, että taas kerran nähtiin, että tällaiseen koitokseen olisi paras päästä osallistumaan ilman merkittävää huolta ja murhetta keskeneräisistä asioista tai tulevista tapahtumista työ- tai kotielämässä. Olisi ihanteellista, jos kisaan valmistautumisessa ja erityisesti sen aikana voisi keskittyä vain siihen hetkeen ja siihen tekemiseen, eikä täytyisi kuormittaa mieltänsä millään muun elämän lasteilla taikka käytännön seikoilla. Luulenpa, että tuossa piilee urheilijan ja ns. tavallisen ihmisen ero. Urheilija kykenee heittämään mielestään kaiken muun suoritusta tehdessään, kun taas ns. tavalliselle ihmiselle voi olla vaikeata vain sulkea arjen ovi takanaan ja lähteä kisaan. Poikkeuksia tietenkin on.

Joka tapauksessa minulle valkeni taas kerran, kuinka ihminen on kokonaisuus ja omien osa-alueidensa summa, halusi tai ei. Ehkä tätä olisi vain osattava kunnioittaa.

Saavuin kisapaikalle lelulaatikkoineni, eväineni ja varusteineni hyvissä ajoin, jotta ehtisin ilmoittautua ja laittautua valmiiksi rauhassa. Sain kisatoimistosta kisapaidan, numerolapun, chipin ajanottoon sekä joitakin ohjeita ja vielä pienen tuubin kylmägeeliä. Sen jälkeen lähdin radan varteen, jonne olikin kerääntynyt jo melkoinen määrä väkeä. Ihmisiä parveili kaikkialla ja huoltopöytiä oli pystytetty vieriviereen huoltosuoralle. Sain kuitenkin vallatuksi itselleni hieman tilaa ja merkitsin valtauksen asettamalla punaisen muovilaatikkoni sen kohdalle.  Arenan kahvilasta kävin ”lainaamassa” myös tuolin.

Kuten ultrakisojen luonteeseen ainakin täällä Suomessa usein kuuluu, naisosallistujia oli huomattavasti vähemmän kuin miehiä, joten pukuhuoneessa oli hyvin tilaa.  Vaihdoin rauhassa vaatteet ja lajittelin varusteet kisaa varten.  Punainen lelulaatikko on osoittautunut aivan ehdottomasti parhaaksi tavaksi pitää varusteet koossa ja sopivasti näkyvillä.  Ainoa huono puoli on, että sen kuljettaminen esim. julkisissa liikennevälineissä on hankalaa.

Pian siirryin radan varteen odottamaan starttia. Tuttuja oli paikalla paljon, niin juoksijoiden kuin huoltoväen keskuudessa.  Aika kului mukavasti näiden kanssa haastellessa, kunnes kävi käsky siirtyä starttialueelle.

Kilpailun johtajan lyhyiden ohjeiden ja saatesanojen jälkeen kisan suojelija, urheilutoimittaja Mika Saukkonen piti pienen puheen. Heti sen jälkeen asetuttiin lähtöviivalle ja lähtölaukaus kajahti. Uutuutena olin havaitsevinani, että ajanottolaite ei piipannut kuuluvasti kun joku chipin kantaja ylitti sen. Uskoisin tämän olevan miellyttävä parannus niiden kannalta, jotka tulospalvelua starttialueella joutuvat vuorokauden ajan hoitamaan.

Nopeimmat lähtivät matkaan ryhmän kärjessä, minä vetäydyin tapani mukaan joukon hännille. Letka hajaantui hämmästyttävän nopeasti, mikä teki etenemisestä hieman helpompaa. Rataetiketti kuuluu lyhyesti sanottuna: nopeammat ohittavat hitaammat ulkopuolelta. Tämä tarkoittaa sitä, että hitaammin kulkevat käyttävät sisintä eli 1. rataa ja nopeammat ohittavat heidät 2. radan puolelta. Rinnakkain tai ryhmissä etenemistä oli ohjeistettu välttämään muualla kuin ulommilla radoilla, jotta ohitukset sujuisivat esteettömästi. Nähdäkseni tätä ohjetta noudatettiinkin kohtalaisen tarkasti. Kisan edetessä jo väsymys aiheuttaa sen, että tarkkaavaisuus hieman alentuu, ja silloin törmäyskursseilta on tietenkin vaikea välttyä.

Oma suoritukseni on lyhyesti kuvailtu. Ensimmäiset 12 tuntia sujuivat melko lailla suunnitellusti, eli matkaa kertyisi n. 20 km/3 h. Hieman ennen puoliväliä alkoivat kuitenkin pienet vaikeudet, jotka vähitellen kasaantuivat ja hankaloituivat, joten 12 h kohdalla matkaa oli kertynyt n. 71 km. Olin joutunut myös pitämään pari ylimääräistä huoltotaukoa, kun paikkasin pikkuvarpaan rakon ja vaihdoin paitaa. Mitään ei kuitenkaan ollut vielä menetetty.

Heti ensimmäisen suunnanvaihdon jälkeen 6 tunnin kohdalla havaitsin, että eräs kiusallisen tuttu olotila eli huimaus oli palaamassa. Se luurasi jossain kulmakarvojen ja niskavillojen välillä, kuin odotellen oikeaa hyökkäyshetkeä.  Torjuin tunnetta kastelemalla päätäni säännöllisesti kylmällä vedellä, jota valutin vielä paidallekin ja sivelin jalkoihin ja käsivarsiin. Vielä en kuitenkaan tuntenut pahoinvointia, vain tuon lievän epämiellyttävän tunteen ja voimien mystisen hupenemisen. Yritin tankata parhaani mukaan ja tilanne helpottikin hetkeksi. Toisen suunnanvaihdon jälkeen pahoinvointi iski niin kuin monesti ennenkin, eli äkkiarvaamatta. Olin nauttinut mukillisen vichyä, kun maailma alkoi yhtäkkiä pyöriä kuin olisin pesukoneessa ja vatsani linkosi kaiken sinne päätyneen saman tien ulos.  Voimat hupenivat entisestään, vaikka yritin korjata vajetta. Kaikki tuntui vain vellovan. Otin suolaakin, mutta ei se auttanut. Taistelumoraali alkoi laskea.

Iloa matkantekoon tuotti paitsi hyvien juoksutovereiden kannustus niin huollossa kuin radalla ja leppoisat jutustelutauot heidän kanssaan. Oli myös hienoa taas kerran saada seurata läheltä oikeiden ultraajien suorituksia, heidän ylä- ja alamäkiään ja kykyään selviytyä niistä kerran toisensa jälkeen ja jatkaa kisaa loppuun asti, vaikka vaikealta tuntuisikin. En nyt mainitse tässä ketään erityisesti. Tuloslistalla on heidän nimiään lueteltu.

Tässä kohtaa lienee hyvä mainita se tosiasia, että hyvä huoltaja on tämänkaltaisissa kisoissa todella suuri apu. Ei vain siksi, että pitäisi huolta siitä, että juoksija saa riittävästi ruokaa ja juomaa, vaan myös siksi, että pitää toivoa yllä ja auttaa siten selviämään vaikeuksista, joita lähes kaikille ultramaratoonareille kisan aikana ainakin jossain määrin tulee eteen. Uupunut ja väsähtämistä vastaan taisteleva juoksija ei aina osaa tehdä oikeita valintoja. Paino sanalla ’aina’. Monet ultramaratoonarit kisaavat aina yksinään ja onnistuvat, eli mikään kiveen hakattu asia tämä ei ole. Mikään eikä kukaan ei tietenkään takaa, että hyviltä ja oikeilta tuntuvat päätökset myös olisivat niitä, tekipä päätökset kuka tahansa, mutta ns. selväpäinen tukija näkee asiat kuitenkin usein laajemmin ja yksinkertaisemmin kuin reissussa sekä fyysisesti että psyykkisesti rähjääntynyt kisailija.

Energiatason laskua seurasi tietenkin koko ajan voimistuva väsymys. Normaalisti ihminen nukkuu yhden ja kolmen välillä yöllä ja kehoa voi olla vaikea saada tajuamaan, että hei ei nyt nukuta, nyt juostaan! Niinpä minäkin kamppailin pahoinvoinnin ja lamauttavan unetuksen välimaastossa. Kaksi kertaa jouduin tässä vaiheessa taipumaan pikkunokosille pukuhuoneen kovalle penkille. Vaihtoehtona olisi saattanut pahimmillaan olla lyyhistyminen radalle ja siitä siltakaaresta tuskin olisin noussut. Niin kauan, kuin pystyy itse päättämään tauon paikan ja pituuden, on vielä toivoa paremmasta.

Lepotauoissa kuitenkin paloi aikaa ja energiaa niin paljon, että jouduin käymään kovia motivointikeskusteluja itseni kanssa kisan jatkamisesta ja teinkin periaatepäätöksen, että jollei meno kohene enkä pääse pullasorsan roolistani ulos, lopetan kisan, kun 100 kilometriä tulee täyteen. Kävelyvauhdilla radalla räpylöiminen ei houkutellut yhtään, eikä edes keskeyttämisen häpeä tuntunut olevan minkäänlainen este. Päinvastoin, säästäisin voimat treenien jatkamiseen ja välttyisin kenties pahemmilta jalkavaurioilta. Maanantaina odottava työpäiväkin tuntuisi helpommalta. Kolmannenkin kerran kävin uinahtamassa klo 6:n suunnanvaihdon jälkeen ja vielä senkin jälkeen, kun olin tuohon tavoitteeseen vihdoin ja viimein 19 tunnin ja 46 minuutin kohdalla päässyt. Sille tielle jäin. Pakkasin kamppeet lelulaatikkoon, kävin vielä moikkaamassa huoltoväkeä, palautin chipin ja poistuin kisapaikalta.