Toipumisloma (sairasloma on niin tympeä ilmaisu) lähenee loppuaan ja perjantaina palaan taas ihmisten ilmoille, eli töihin ja arjen pyörteisiin. 

Tässä vaiheessa lienee syytä kiittää ja kumartaa teitä, rakkaat lukijat ja kanssaulkoilijat, kun olette olleet osoittaneet tukenne lukemalla mietteitäni. Kiitän myös kaikista kannustavista viesteistä ja kommenteista, joita olen eri tavoin saanut ilon ottaa vastaan. Tiukan paikan tullen on suloista tietää, ettei ole yksin. 

Kun ihmiskehoon kajotaan, aiheuttaa se monenlaisia tunteita ja tuntemuksia paitsi ihmisessä itsessään, myös muissa. Vielä runsaat kaksi viikkoa sitten päällimmäiset tuntemukseni olivat kipu ja voimattomuus. Koin myös pelon, epäuskon ja kärsimättömyyden tunteita, kun leikkauksen jälkeinen olotila oli odotettua huomattavasti ankeampi. Yritin vakuutella itselleni, että alku aina hankalaa, nyt on tehty ikään kuin kaksi leikkausta yhdellä kertaa, lopussa kiitos seisoo, älä luovuta. Uskon, että myös läheiseni jakoivat nämä tunteet, kun joutuivat katselemaan tuskaisaa olemustani, usein neuvottomina. Mutta kun toipumisen merkkejä sitten viimein alkoi ilmaantua, epäusko vaihtui toiveikkuudeksi, pelko luottamukseksi, neuvottomuus kokeilunhaluksi. 

Nyt katse on suunnattu tiukasti tulevaisuuteen. Ylös ja eteenpäin.

Operatsionin positiivisia vaikutuksia lienee vielä aikaista analysoida. Siitä huolimatta listaan muutamia. En väitä, että kaikki nämä liittyvät suoranaisesti tehtyyn toimenpiteeseen, mutta en voi välttyä ajatukselta, että niillä saattaa kuitenkin olla jotain tekemistä sen kanssa. Osittain tämä kohentuneen terveyden tunne  johtuu varmastikin jo pelkästä levosta, pitkistä, tosin katkonaisista yöunista, kiireen ja stressin poissaolosta, tai peräti siitä, että perustavaa laatua oleva sairauden tunne on hälvennyt. 

Miten tämä sitten ilmenee?

Ensinnäkin jo vuodesta 2014 asti piinannut poskiontelon- ja korvatulehduskierre tuntuu vihdoin parantuneen. Jokainen, joka on sinuiittikierteen kokenut, tajuaa, minkälainen helpotus kierteen loppuminen on. 

Johtuen arvatenkin edellisestä, haju- ja makuaistini ovat terävöityneet. Nyt hajuaistini on niin herkkä, etten voi käyttää edes hajuvettä. Aiemmin lisäilin reippaasti mausteita ruoka-annoksiini, kun tuntui, että ne eivät maistuneet miltään. Nyt ruoka ja muut herkut maistuvat taas siltä kuin joskus ennen. Mikä parasta, olen jo nyt pystynyt vähentämään suolan ja sokerin käyttöä, kun vähempikin tuntuu riittävän. 

Ihoni voi paremmin kuin vuosiin. Olen kärsinyt kuivasta, arasta ja punoittavasta ihosta, joka ei kestä päivittäistä suihkua, ei kosmetiikkaa, ei kemikaaleja. Parina viime vuotena olen joutunut jyrkästi välttelemään joitakin ruoka-aineita. Nyt olen kokeillut paria näistä, eikä mitään reaktioita ole näkynyt. Ainakaan vielä.

Verenpaineeni on laskenut merkittävästi. Minulle määrättiin alkukesästä verenpainelääkitys, jonka annostusta vielä nostettiinkin, kun alun perin määrätty annos ei tehonnut. Nyt lukemat ovat kerrassaan loistavat, ja myös pysyvät sellaisina, vaikka olen lääkäriltä saamani ohjeen mukaisesti taas pienentänyt annosta. (Minulla on siis lupa muuttaa annosta sen mukaan, minkälaisia lukemia verenpainemittarini näyttää tietyllä aikavälillä. Tätä ei pidä kokeilla kotona!)

Onko myönteiseen kehitykseen syynä jatkuvan, lievän tulehdustilan poistuminen kehostani, tai joku muu, sitä en osaa sanoa, mutta vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että vastustuskykyni on kohentumaan päin, monella tavalla. Nykyään puhutaan ja kirjoitetaan paljon mediassa ns. matala-asteisesta tulehduksesta ja sen monenlaisista vaikutuksista ihmisen yleiseen terveydentilaan. Olisi helppo uskoa, että kun kroppaa ei kyseinen tulehdus (ehkä) enää kiusaa, olokin paranee. 

Niinpä käännän optimismin valtaamana kurssini kohti lähestyvää talvea sekä moninaisia arjen paineita, luottaen maailmaan ja nyt ja aiemmin tekemiini päätöksiin ja valintoihin. Aika näyttää, miten ämmän nyt sitten taas käy. 

IMG_6134.jpg