Eräs tuleva seuratoveri, aivan mielettömän suloinen ihminen, saattoi minut tilaan, jossa pääsin lukemaan jokaisen ultrajuoksua harrastavan tai edes harkitsevan ehdotonta ykkösteosta, Tero Töyrylän toimittamaa artikkelikokoelmaa "Ultrajuoksijan harjoittelu". Kokoelmaa voi päästä lukemaan myös mm. Sepon kotisivujen kautta, jos vain kodin tietotekniikka tai käyttäjän kyvyt ovat ajan tasalla. Sepon kotisivuille on linkki tuossa oikealla.

Selaillessani kokoelmaa katseeni pysähtyi pitkäksi aikaa kohtaan, jossa maastoultraa varten harjoittelevaa juoksijaa kehotettiin tekemään pitkät lenkit maastossa. Mitä järkeenkäyvin ajatus, juuri nyt! Päätin saman tien juosta viikon pitkiksen pururadalla.

Lauantaiaamupäivänä sitten (kun olin saanut pesukoneeseen yöksi unohtuneet lenkkivaatteet kuivatetuiksi) ajelin polkupyörällä Paloheinään. 

Olin aamun aikana lipitellyt puoli litraa maltojuomaa, johon lorautin mausteeksi hieman marjamehua ja ripottelin imeytymistä helpottamaan veitsenkärjellisen ruokasuolaa. En syönyt mitään, koska tiesin reitin olevan mäkinen ja niin ollen olisi olemassa närästyksen vaara. Edellisen illan kevyellä tankkauksella arvelin pärjääväni.  

7,5 kilometrin mittainen rata kulkee Paloheinän metsissä, jo tutuksi tullut kieppi huipun tuntumassa on osa sitä. Starttasin samasta kohdasta kuin aiemminkin, eli heti aluksi oli rehkittävä tuo kieppi, ts. jyrkkä nousu ja sitä seuraava lasku. Kiepin jälkeen maasto vaihtelee tasaisen tappavaa tahtia. Välillä on jyrkkiä ylämäkiä, välillä loivempia, ja niistä selvittyään saa juoksija tasoitella oloaan hölköttelemällä pitkiä alamäkiä. Taktiikkani oli, että kävelin kaikkein jyrkimmät ja hitaimmat ylämäet. Alamäet puolestaan yritin sitten lasketella niin estotonta vauhtia kuin suinkin kaatumatta pääsisin.

Alusta on varsin hyvässä kunnossa, paikoitellen purutus on kulunut pois ja tien pinta on hiekkainen, mutta enimmäkseen sentään tasainen. Rataa pitkin on varsin pehmeätä juosta, aluksi meno tuntui aika raskaalta. Ensimmäisen kierroksen jälkeen sain kuitenkin jonkinlaisesta rytmistä kiinni ja aika hyvän tuntuman puruun. Juoksutyyliä on syytä muuttaa jos vaihtaa hiekalta tai asfaltilta purulle. Itse havaitsin, että askelta on lyhennettävä ja tihennettävä, on huolehdittava hyvästä ryhdistä ja yritettävä nostaa polvia säästeliäästi, varsinkin jos matka on pitkä. Tämä pätee juoksemiseen niin tasaisella, ylä- kuin alamäessä. Viisi tai kymmenen kilometriä menisi purulla varmaan ihan spurttailemallakin ilman ihmeempiä tyylinvaihdoksia.

Maastojuoksuun sopivat kengät tukevat nilkkaa ja ne kimmahtavat mukavasti pehmeästä alustasta. Varsinkin alamäissä tästä on hyötyä, kun askelen on oltava varsin lyhyt ja polvia säästävä.

Kiersin radan kolmeen kertaan, matkaa kertyi noin 22,5 kilometriä. Aikaa tähän kului 2 tuntia ja 52 minuuttia, eli koko lailla pitkän lenkin vauhtia kipittelin menemään. Rasitustaso oli kuitenkin aivan toinen kuin esim. keskustalenkillä (n. 25 km), sen verran alustan laatu varmaankin vaikuttaa. Olin aika puhki juoksun jälkeen. Tosin pohjilla on mäkitreenejä aiemmin viikolla. En kai sittenkään ollut täysin palautunut niistä.