Lauantaina juostiin 111. Paloheinämaraton. Olin kuin olinkin mukana tapahtumassa ja matkaa oli tällä kertaa taitettavanani puolimaratonin verran.  Saavuin lähtöpaikalle hyvissä ajoin klo 10 starttiin. Mukava joukko aiemmin startanneita matkalaisia oli jo ehtinyt pitkälle omilla reissuillaan. Olin ensi kertaa lähdössä uudelle reitille, jota Andersin kanssa yritimme ensin selvittää suusanallisesti. Paloheinän metsät ovat tuttua maastoa minulle, mutta kun keskenään samanlaisia risteyksiä ja peltoaukeita on kohtalaisen monta, opastettavalle osoittautui hyvin vaikeaksi pysyä edes samalla karttalehdellä kuin mitä opastaja tarkoitti. Niinpä päädyimme miettimään, kenen peesiin voisin huoltopisteeltä hypätä. Tarkoitukseni oli suorittaa rauhallinen, runsaasti kävelyä sisältävä pitkä lenkki. 

Pitkän linja maratoonari Pentti Sirén sattui olemaan tien päällä, ja hänen ilmaannuttuaan huoltopisteelle kysyin, voisinko liittyä hänen seuraansa ensimmäisen kierroksen ajaksi. Anders oli maininnut, että Pentti on myös rauhallisella vauhdilla liikkeellä. Seuratarjous otettiin sen verran iloisesti vastaan, että suoritimme nopeasti startin ja niin lähdin tuon kokeneen ja monia kisoja nähneen maratoonarin rinnalla matkaan. Matka reitin kääntöpaikalle sujui kuin huomaamatta paahtavasta helteestä huolimatta, kun juttelimme kävellessämme mukavia ja ihailimme kesäisen kaunista metsämaisemaa. Kääntöpaikan tietämillä havaittiin melkoinen määrä kukkivia metsämansikan rönsyjä, joka taas tietää maratoonareille makean punaisia suita myöhemmin kesällä. 

Pian kääntöpisteen jälkeen Pentti lähetti minut jatkamaan matkaa omaan tahtiini. Moikkasimme iloisesti aina kun uudelleen reitillä kohtasimme. Pentti oli tullut maaliin vähän ennen kuin lähdin viimeiselle kierrokselleni. 

Matka sujui kohtalaisen hyvin. Olin aamulla ottanut henkoset Symbicortia kaiken varalta. Mitään suurempia hengitysongelmia ei ehkä sen tähden ilmaantunut. Viimeisen kierroksen aikana tunsin pistoksia hartioissani ja muuta pientä, ilkeätä tunnetta jossain kurkunpäässä, mutta kun vähensin vauhtia, se loppui. Jaksoin hölkätä kaikki varjoisat osuudet. Reitillä oli kaksi aukeaa osuutta, jotka kävelin suosiolla. Aurinko paahtoi päätä niin lujasti aukeilla paikoilla, että myöhemmin illalla jouduin ottamaan päänsärkyyni särkylääkettä. Enkä tietenkään osannut juoda riittävästi. Yhtä kaikki selvisin maaliin, ja se oli jo jotakin se!

Reissu oli henkisesti äärimmäisen tärkeätä tehdä, juuri nyt, kun olen hieman päässyt jaloilleni. Pitkän tauon ja sairastelun jälkeen on heikko, avuton, ylilihava ja epävarma olo, ja itseluottamus aivan nollissa. Ainoa tapa päästä näistä tunteista yli on lähteä kokeilemaan voimiaan, mieluiten johonkin kisaan. Paloheinämaraton on erinomainen ympäristö tällaista uudelleenkäynnistystä varten. Paikalla on yleensä aina tuttuja juoksutovereita, joita on aina kerrassaan mahtava tavata,  ja ilmapiiri on sopivan rento mutta juuri sen verran asiallinen, että ei sinne ihan löysäilemäänkään kehtaa mennä. 

 

Penkkiurheilijaakin hellittiin helteellä. Salossa (Perniössä) juostiin jo 40. Suomi-juoksu. Matkavalikoimassa olivat 100 km, maraton ja 10 km. Kisa starttaa illan suussa ja matkaa tehdään yön yli. Alkukilometrit taitettiin raastavan kuumassa säässä, yön laskeutuessa sää kuulemani mukaan hieman viileni, mutta hyttyset aloittivat hyökkäyksensä. Tämä kaikki kuitenkin kuuluu ultrakisaan, ja aivan erityisesti Suomen kesään. Tuloksia on nähtävissä täältä   Onnitteluni kaikille mukana olleille ja aivan erityisesti ensikertalaisille hienoista tuloksista, ennätyksistä ja loppuunsaatetuista urakoista. Tsempit heille, joilta tällä kertaa jäi syystä tai toisesta kisa kesken. Onneksi satasia on tällekin vuodelle luvassa vielä ainakin kaksi kappaletta, ja maratoneja ja muita matkoja juostaan melkein joka viikonloppu, joten uusintamatsin voi ottaa niin pian kuin sielu sietää. Niin minäkin aion tehdä :)