Monilla kestävyysjuoksun harrastajilla on harjoittelunsa tukena toinen, täydentävä laji. Hyviä lajeja tätä tarkoitusta varten ovat erilaiset palloilulajit, kävely ja sauvakävely, voimailu, uinti jne. harrastajan kunnon ja uutteruuden mukaan.

Oma lajini on tanssi, tätä nykyä itämainen tanssi. Juoksu/hölkkäharjoittelu on siinä määrin hikistä, maskuliinista ja yksioikoista puurtamista, että minun on ollut kehitettävä rinnalle jokin esteettisempi liikuntamuoto, jonka avulla voin hieman ilmaista myös itseäni. Olen harrastanut tanssia eri muodoissa, joitakin taukoja lukuunottamatta, jo noin 7-vuotiaasta asti. Pidän siitä, että saan sovittaa kehoni liikkeitä musiikkiin ja tunnelmiin, ja myös kokea itse elämyksiä liikkeideni kautta.

Itämainen tanssi on laajasti väärinymmärretty tanssin muoto, sekä tekniikkansa että tarkoituksensa puolesta. Lajia on kutsuttu mm. napatanssiksi, vatsatanssiksi ja haaremitanssiksi. Epäilemättä tanssilla on ollut joskus muinaisina aikoina omia merkityksiään, seksuaalisia ja rituaalisia. Aika yleinen harhaluulo on, että itämaisessa tanssissa vain hetkutetaan takapuolta ja yritetään näyttää viettelevältä. Totta on, että taitava tanssija näyttää viettelevältä, naiselliselta ja kutsuvalta ja hänen liikkeensä helpoilta.  Harva tietää miten kovaa työtä - lihastyötä - itämaisen tanssin kauneus oikeastaan vaatii. Kaikki tanssiminen perustuu samaan helppouden illuusioon joka on kuitenkin tunnollisen harjoittelun tulosta.

Toisin kuin luullaan, itämaisilla tanssijoilla on esiintyessään joskus runsaasti vaatetta verhonaan. Jotkut tanssit tehdään kainosti huivien takana. Kun liikkeet perustuvat pienimuotoiseen mutta nopeaan lihastyöskentelyyn, niiden tulee olla täsmälleen oikein tehtyjä jotta kaiken kankaan alta syntyisi vaikutelma irtonaisesta, notkeasta, pehmeästä vartalosta. Loppu jää katsojan mielikuvituksen varaan. Laji on tässä mielessä mukava ja armelias, että tanssijan ei missään tapauksessa pidä olla kovin laiha. Kurvikkuus auttaa tuomaan esiin liikkeiden terävyyden ja osoittavuuden. No, naiskauneutta arvostetaan kovin eri tavoin eri kulttuureissa.

Tekniikassa on lähtökohtana oman akselin (tai voi sen ajatella myös keskipisteeksi) hahmottaminen. Väristysliikkeet, joissa koko keho tärisee musiikin tahdissa, vaatii kykyä samanaikaisesti sekä rentouttaa että jännittää tietyt lihakset tämän akselin ympäriltä. Esimerkiksi eräs yksinkertainen lantion sivuttainen liike aktivoi lukuisia lihaksia niin vatsasta, lantiosta, ristiselästä, alaraajoista kuin yläselästä. Käsivarret ovat aina mukana liikkeissä, ranteita ja sormenpäitä myöten. Rintakehän ja käsien liikkeet ikään kuin jatkavat sitä liikettä, joka lähtee selän, lantion ja vatsan lihaksien kautta akselista ulospäin. Tällä tavalla saadaan aikaiseksi esimerkiksi voimakkaan aaltomainen tai leijaileva vaikutelma. Jotkut liikkeet tehdään korkeilla päkiöillä, ja niiden tulee näyttää höyhenenkeveiltä. Tämä on yllättävän raskasta työtä jalkalihaksille. Osa liikkeistä on puolestaan teräviä, naksahtavia, niitä kutsutaankin aksenteiksi tai potkuiksi. Esimerkiksi vatsapotku ei ole potku vatsaan vaan potku vatsalla. 

Kaikki liikehdintä tapahtuu toisin sanoen hyvin pienellä alueella kerrallaan. Liikkeet ovat tosiasiassa pienempiä kuin miltä näyttävät - ne ovat oikeastaan pienten toisiinsa saumattomasti sulautuvien liikkeiden sarjoja. Tanssijalta vaaditaan lihaskoordinaatiota sekä rytmitajua.

Eilen illalla vietin runsaan kaksituntisen tanssin parissa. Tuntien jälkeen olo oli keveä ja irtonainen, lantio tuntui vetreältä. Tiettyjen lantion ja alaselän lihasten verryttely juoksun jälkeen on vaikeata, ja niiden riittämättömästä venyttelystä on seurannut selkäsärkyjä. Itämaisesta tanssista olen löytänyt oikeat liikkeet. Maanantain vauhtikestävyyslenkin jäljiltä kömpelöt reisi- ja pohjelihakset olivat rytmikkäästä askeltamisesta pehmenneet. Lisäksi tunnin naisellinen ja aistikas mutta lempeästi kurinalainen tunnelma virkisti marraskuista mieltä.

Noh, se hempeilystä. Tänään on sitten taas yksioikoisen huhkimisen vuoro.