Ihmisen työkyky on monimutkainen kokonaisuus. Sehän on kuin ihmiselämä pienoiskoossa. Yhtä epävarma, muutosherkkä ja onnellista loppua vailla.
Työkyvyn merkityksen huomaa vasta, kun sen menettää. Työkyky on kovin monille itsestään selvä asia, joskus parempi, toisinaan taas huonompi, vaikka ainahan sitä jollain tavalla rämpii työpäivästä läpi niin että heilahtaa. Kuitenkin joskus voi käydä niin, että ei jaksakaan rämpiä edes päivän starttiin saakka.
Usein tätä rämpimiskyvyn menetystä edeltää nousujohteinen uupumattoman uurastuksen, uhrautuvaisuuden ja uutuudenviehätyksen putki. Henkilö kiitää tehtävästä toiseen ja korjaa menestyksensä satoa, nostaa kierroksia yhä korkeammalle, upottaen samalla tehokkuudella itseään yhä syvemmälle vetelään ja pohjattomaan suohon, jossa ei ole edes huomannut seisovansa. Jonakin päivänä henkilö huomaa, että saapas ei enää nouse, vaan on tukevasti juuttunut liejuun. Pyörä on pysähtynyt.
Järkevä työn sankari hakee tässä vaiheessa apua, ja monessa työpaikassa hänelle sitä suorastaan tyrkytetään. Tavoitteena on auttaa työn sankari väylälleen, työntää tämä ylös, ulos ja liikkeelle, mahdollisimman nopeasti ja vähin kustannuksin. Kansan syvissä kerroksissa sitkeänä elävän huhun mukaan työterveyshuollon keskeinen tavoite on palauttaa työkyky edes osaksi ja saada työntekijä eli resurssi eli käsipari takaisin työnantajan käyttöön mahdollisimman nopeasti ja vähin kustannuksin.
Työterveyslääkärin vastaanotolle voi löytyä ajanvaraus nopeasti. Siellä kartoitetaan terveydentila ja työkykyä uhkaavat tekijät, kuten työn kuormittavuus. Jos haaviin jää jotain, mitä sinne ei kuulu, laaditaan lähete ja ohjataan hakeutumaan sopivan asiantuntijan puheille.
Asiantuntijoita onkin sitten kaikenlaisia. On psykoterapeuttia, fysioterapeuttia, työfysioterapeuttia, työpsykologia, neurologia, neuropsykologia, psykiatria ja monenlaista muuta erikoislääkäriä. Yhden puheilla käynti johtaa monesti toisen puheilla käyntiin, tai jonkun toisen asiantuntijan luo. Ja taas takaisin sen alkuperäisen luokse edellisen asiantuntijan tutkimusten tuloksia ihmettelemään.
Ennen kuin työn sankari huomaa, hänen kalenterissaan voi olla enemmän työterveyshuollon tapaamisia kuin asiakastapaamisia. Ikääntyvälle työn sankarille satelee myös monenlaisia julkisen terveydenhuollon yhteydenottoja ja joukkotarkastuksia. Näkökin pitäisi tsekata ja hammaslääkärissä käydä. Kaiken päälle on vielä perheen vanhusten vastaavat käynnit ja hoidot, joista me keski-ikäiset saatamme olla vastuussa. Jälkikasvun tukeminen, mummoilu, pappailu ja kaikenlainen yleinen auttaminen kertyvät kaiken päälle.
Jo tässä vaiheessa haluan korostaa, että olen erittäin kiitollinen ja onnellinen, että olen saanut huomattavan paljon tukea ja ymmärrystä niin työnantajani edustajilta, kuin työterveyshuollosta, enkä halua vähätellä tai kritisoida näiden toimintaa ja hyvää tahtoa muulla kuin nyt yritän vuodattaa rakentavalla ja yksilölliseen tilanteeseeni perustuvalla tavalla.
Mutta jos vitutukseen ei kuole, voiko huolenpitoon uupua? Kysy vaikka huonekasveilta.
Tosiasia nimittäin on, että olen pikkuhiljaa alkanut uupua avun hakemiseen ja loppumattomiin auttajien puheilla ramppaamiseen, kehoni ja mieleni sorkkimiseen. Saman asian ja elämäntarinan kertomiseen aina vain uudelleen, aina vain uusille vieraille korville. Toisinaan tuntuu, ettei kukaan uskalla sanoa tai ehdottaa mitään toimenpidettä, millä saisin välittömän avun tai edes tilapäisen helpotuksen ilman kirurgin veitsen välähdystä. Onkohan sellaista edes olemassa?
Kun kuitenkaan en odota, toivo tai vaadi ihmeitä. Tahtoisin vain työkykyni ja työn ilon takaisin, jotta voisin toteuttaa työnantajani strategiaa iloisena ja tyytyväisenä veronmaksajana; kotimaani kansalaisena, joka huolehtii lähimmistään ja lähimmäisistään ja täyttää velvollisuutensa ja käyttää oikeuksiaan aina, kun tilanne vaatii.
En panisi pahakseni, vaikka työkyvyn ja työn ilon palautumisen myötä palautuisivat myös elämän, olemassaolon ja harrastamisen ilo, lapsuuden unenlahjat ja fyysinen kunto, jotka ovat tällä hetkellä lohduttoman kateissa.
Ainoa, missä olen tarkka, on se, etten halua käyttää turhia lääkkeitä. Niitä nimittäin menee päivittäin jo nyt kourallinen päivässä. Napsin pillereitä pitkin päivää, ensimmäisen aamuseitsemältä ja viimeisen iltayhdeksältä. Ja kaikki ovat ikävä kyllä ilmeisen tarpeellisia. Ja niiden käyttö ja yhteiskäyttö on mietittävä tarkkaan, sillä yhden teho voi viedä tehon toiselta ja päinvastoin. Yksi on otettava tyhjään vatsaan, toinen taas aterian yhteydessä, kun taas tämä pari tuntia ruoan jälkeen, ja tuo taas sopivasti ennen nukkumaan menoa. Muistaakseni. Olen ottanut käyttöön dosetin.
En suostu turhiin tutkimuksiin. En salli, että minuun työnnetään minkäänlaisia tutkimusvälineitä, putkia, kameroita tai neuloja tai muita instrumentteja, tai minua kuvannetaan, injektoidaan, terapioidaan tai palpoidaan ilman, että on olemassa perusteltu syy tehdä niin. Nolosti on myönnettävä, että pari kertaa on kuitenkin käynyt niin, että olen ns. pitkin hampain mennyt tutkimukseen, jossa on sittemmin löytynyt selkeästi toimenpiteitä vaativia terveysongelmia. Kuten tässä viimeisimmällä kerralla. Mutta siitä lisää sitten joskus, kun on sen aika.
Toki tiedän, että apu on olemassa. ”I want to believe”. Hakusessa on vain täsmälleen oikeanlaisen avun muoto, joka puolestaan edellyttää, että tiettyjä vastuksia on ensin suljettava pois. Ja oravanpyörä hurisee kilpaa pääkoppani kanssa. Ja hurisee, ja hurisee, ja hurisee…
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.