Pähkäilin perjantai-iltana, kun viimeistelin varusteluani kisareissua varten, että montakohan kertaa olen jo viettänyt vuorokauden Arenan mondolla. Nopea tutkimus osoitti, että olin lähdössä neljännelle E24:lleni. Viiden sarjasta (jostain syystä juoksutapahtumista on luontevaa puhua viiden sarjoina, kun halutaan osoittaa eräänlaista ensimmäisen asteen veteraaniutta) puuttuu siis enää yksi. Saapa nähdä, kykenenkö pysymään poissa, vaikka tuttuun tyyliin vannoin heti kisan jälkeen, että tämä oli sitten viimeinen kerta. Tarkkasilmäiset ja -korvaiset lukijat ja kanssajuoksijat ovat saattaneet havaita minun vannoneen samaa asiaa jo monta kertaa. 

Kisa-aamu oli talvisen harmaa ja ankea. A-mies tarjosi ystävällisesti kyydin pelipaikalle. Vaikka yritin kaikkeni, että tavaraa tulisi mukaan mahdollisimman vähän, sitä tuli paljon. Tuttuun punaiseen lelulaatikkoon löytyi yhtä sun toista kätevältä vaikuttavaa tarviketta. Lisäksi oli tietenkin oltava urheilukassi vaihtovaatteita ja pesutarvikkeita varten. Makuupussi ja -alusta oli ilman muuta otettava mukaan lepotuokioita varten. Ja missä istuisin huoltopisteellä, jollen ottaisi mukaan tuolia. Parvekkeelta löytyi tarkoitukseen sopiva istuin. 

Saavuin pelipaikalle kohtalaisen ajoissa, mutta silti huoltopöydän löytäminen vaikutti haasteelliselta. Huoltosuoralla oli seurueita vieri vieressä, eikä missään näyttänyt olevan punaisen lelulaatikon ja valkoisen parveketuolin mentävää koloa. Eräs ystävällinen pariskunta kuitenkin tarjosi tilaa omasta pöydästään, josta sattui olemaan toinen puoli vapaana. Levittelin tarvittavia kamppeita pöydälle ja menin viimeistelemään kisa-asuni pukuhuoneeseen vaseliinipurkin kanssa. Varsinaiset juoksuvaatteet olin pukenut jo kotona. 

Endurance 24 h on yksi maailman suurimmista ultrajuoksun sisäratatapahtumista. Juoksijoita oli lähtölistalla yhteensä 138, joista 29 naisia. Kisan suojelija tänä vuonna oli EU-parlamentin jäsen Sari Essayah, joka muistetaan myös yhtenä menestyneimmistä suomalaisista kävelijöistä. 

Tuttuja oli paikalla paljon, joten startin odottelu sujui rattoisasti rupatellessa. Lisäksi unohdin pukuhuoneen kaappiin noin puolet tarvitsemistani esineistä ja sain rampata hakemassa sitä sun tätä. Liekö vähän kisajännitystä ollut nähtävillä. Noin varttia vaille 12 osallistujat kutsuttiin lähtöviivan tuntumaan viimeisiä ohjeistuksia varten. Kuten yleensä, ohjeistukset hukkuivat yleisen, vilkkaan puheensorinan alle. Kun ne oli hoidettu, kajahti lähtölaukaus. 

Kärki katosi salamana mutkan taakse. Jättäydyin letkan häntäpäähän ja yritin olla lähtemättä nopeampien imuun. Siinä kohtaa voi nimittäin tehdä kohtalokkaan virheen.

Olin kaavaillut vauhdinjakoa, jonka mukaan ensimmäisen kuuden tunnin aikana etenisin 40 kilometriä. Seuraavasta kuusituntisesta päättäisin sen mukaan, miten ensimmäinen sujui. Oletuksena oli, että suorituskyky laskee enemmän tai vähemmän tasaisesti kisan edetessä ja erityisesti yön saapuessa. Oli selvää, että joutuisin pitämään ainakin pari pidempää lepotaukoa. Arenalla oli talviseen ulkolenkkeilyyn tottuneelle turhankin lämmin, varmaankin lähempänä 25 kuin 20 astetta. Tämä tarkoitti minun kohdallani maltillista vauhdinpitoa, jotten hikoilisi voimiani ulos saman tien. 

Kello 12:n ja 18:n väli sujui täsmälleen niin kuin olin ajatellut. Etenin hölkäten ja kävellen tunteen ja trafiikin mukaan. Kun ensimmäinen suunnanvaihto tapahtui (kisassa vaihdetaan kiertosuuntaa kuuden tunnin välein), tulostaululla lukema oli kohdallani 40 kilometriä. Pidin kunnon huoltotauon. Erityisesti kaipasin kisan ensimmäistä lämpimän ruoan tarjoilua, koska energiataso tuntui olevan jo alhainen: väsytti, syke oli tiuha, jaloista katosi voima. Mikään juoma ei tuntunut riittävän. Yleensä kyllästyn hyvin nopeasti sinällään laajaan ja vaihtelevaan napostelupalojen tarjontaan. Kehoni nyt vain käyttää paremmin hyväkseen ns. kunnon ruokaa. Sitä odotellessa kiersin rataa hissukseen ja lopulta kävin hetkeksi radalle seinän viereen makailemaan ja nostin jalat ylös. Niska ja selkä, jotka osoittivat voimakkaan jäykistymisen merkkejä, saivat sillä tavoin hetken levon. Pian pasta-ateria olikin jo tarjolla ja kävin hakemassa kunnon lautasellisen. 

Otin samalla myös tuhdin annoksen magnesiumia ja annoksen särkylääkettä orastavaan päänsärkyyn. Kun vielä ruoan päälle kumosin kupillisen kahvia, voimat tuntuivat palautuvan tehokkaasti. Niinpä jatkoin matkaa entiseen malliin. Kävelin, hölkkäsin ja etenin tasaisesti, mutta taukoja oli pidettävä niin usein, että toisen kuusituntisen aikana matkaa kertyi vain 30 kilometriä. Tulin kuitenkin murskanneeksi 12 tunnin ennätykseni, joka on nyt 70 kilometriä ja muutama metri päälle. 

Klo 24:n suunnanvaihdon jälkeen oli taas aterian aika. Sen teho kesti hetken, mutta hiipui pian. Kroppa oli selvästikin vaipumassa uneen. Rata tuntui kelluvan ja silmissä sumeni, huoltopöydän tuoli kutsui turhan usein, joten lopulta päätin kärsimyksen ja vetäydyin pukukoppiin kolmeksi vartiksi nokosille. Kokemus on osoittanut, että hyökyaaltona ylitse lyövän uupumuksen iskiessä ainakin minulle on parempi ratkaisu huilata hetki kunnolla kuin yrittää pärjätä pikkutauoilla. 

Kolmen jälkeen olo alkoi helpottua ja sain jonkin verran juoksuaskeliakin otetuksi. Lähdin jahtaamaan 100:n kilometrin tolppaa, joka tuntui olevan yhtä vaikeata saavuttaa kuin aina. Chip-matkanmittauksessa Arenalla on sellainen erikoinen piirre, että saadakseen aina kilometrin täyteen juoksijan täytyy kiertää rataa eri määrä kertoja. Yhden kierroksen pituus on noin 390 metriä, joten 1000 metrin tasaluku ei koskaan täyty täsmälleen. Kisailija toimii noin-lukujen varassa tietämättä oikeastaan tarkkaa tulostaan kierroksen aikana.  Jos tavoittelee jotain tiettyä kilometrimäärää, tuntuu, kuin se pakenisi, tai chippisysteemi olisi juuttunut johonkin tiettyyn lukuun. Mutta määränpää yleensä tulee vastaan, jos vain jaksaa marssia, ja niin kävi nytkin. Kun noin 100 kilometriä viimein pyörähti tauluun, minulla olikin vielä noin neljä tuntia tehokasta kisa-aikaa jäljellä. 

Olin suunnitellut tavoitteekseni, että jos saan tuon 100 kilometriä 24 tunnin aikana jollain konstilla täyteen, olen tyytyväinen. Olin jopa laskeskellut, että se täyttyisi vasta noin 22. - 23. tunnin kohdalla. Sen jälkeen vetelehtisin kisapaikalla ja saisin ehkä ryömityksi muutaman kierroksen satasen päälle. Kuitenkin ahkaralla kenkienkulutuksella ja säännöllisillä juoksupyrähdyksillä sain 20. tunnin jälkeen kasaan vielä noin 22 kilometriä. Täytyy myöntää, että lähtötilanne huomioon ottaen en voi olla muuta kuin tyytyväinen siihen, että kunto ylipäätään kesti ja vielä hieman odotettua paremmin. Mikä hienointa, vältyin tällä kertaa kokonaan pahoinvoinnilta pöntön halailuineen ja sen aiheuttamalta lisäuupumukselta ja rajulta nestehukalta, joka on tavallisesti johtanut suureen romahdukseen, josta toipuminen on niin tavattoman hidasta ja työlästä. 

Tällä kertaa sain edetä tasaisesti lähes koko ajan ja vielä viimeisellä tunnilla olin radalla ja keräsin viimeisiä kilometrejä tulokseeni, samalla kuin koko kisayleisö ja osallistujat jännittivät kisan kärjen lopullisia sijoituksia. Ne löytyvät t ä ä l t ä. Tunnelma oli huikea, kuten aina näiden kisojen loppuhetkillä, kun pitkä rasitus on loppumassa ja ilo valtaa kisa-alueen. 

Ultrajuoksuun kuuluu myös se, jos kaikki ei mene suunnitellusti. Pettymys voi olla suuri, jos kisaan on valmistauduttu kuukausien, kenties vuosien ajan, ja kun suuri päivä lopulta koittaa, jokin olennainen suoritukseen vaikuttava asia pettää. Tämä kuitenkin kuuluu lajiin ja oikeastaan tekeekin siitä niin hienon ja haastavan. Jokainen lajin harrastaja, jolla on kisakokemusta, tietää, miten vaikeata on sovittaa kaikki yksityiskohdat niin, että palaset loksahtavat saumattomasti paikoilleen ja suoritus onnistuu. Joskus voi mennä paremminkin kuin odottaa. Ikinä kisareissu ei kuitenkaan ole turha, vaikka osoittautuisikin pettymykseksi. Pitkiä kisoja on hyvin vaikeata harjoitella, joten kisat itsessään ovat myös harjoittelutilanteita. Siksi nk. kisamaskottireissuja olen ainakin itse huoletta tehnyt, koska kokemusta on muilla konsteilla vaikeata saada.