Äiti onneksi kertoi, että tulee tällaisiakin päiviä.

Sää oli aamusta asti kaunis kuin mikä, joten päätin verrytellä kuulailun ja moppailun jumittamaa kroppaani pienellä työmatkalenkillä. Päivä kului tiiviisti peffa kiinni työtuolissa, joten lähtöhetkellä olo oli väsynyt, nuutunut ja palelikin oudosti. Lisäksi totesin jumin olevan sitä luokkaa, että verryttelyä varten olisi verryteltävä. Niinpä läksin kävellen matkaan.

Yritin virittää Zeniä sopivalle taajuudelle kuunnellakseni radiota, mutta härveli ei suostunut käynnistymään millään. Rämppäsin virtakytkintä, kunnes lopulta sain jotain tekstiä näkyviin. Zen varoitti virran olevan vähissä. Olisi pitänyt uskoa sitä.

Ensimmäisen kilometrin jälkeen otin muutaman hölkkäaskelen. Syke hyppäsi välittömästi kurkkuun kiinni ja keuhkoputket tuntuivat kutistuvan hammastikun paksuisiksi. Vaihdoin takaisin kävelyyn. Jalat ja takapuoli painoivat ja päivän viimeinen kahvikupillinen pyrki väärää kautta ulos vatsasta. Vuorovedoin taitoin sitkeästi parin kilometrin matkan vaihtaen etenemistyyliä aina liikennevalopysähdysten mukaan. Lopulta meno alkoi edes vähän sujua ja käännyin radanvarren väylälle, mutta jo sadan metrin jälkeen havaitsin sen olleen paha virhe. Väylä oli - kuten aina tähän aikaan vuodesta - pyöräilijöiden valtakuntaa. Niinpä kaarsin Eläintarhan kohdalla takaisin jalkakäytäville.

Pikkuhiljaa tankkimainen olo helpotti ja hölkkä alkoi tuntua hyvältä. Olin kuitenkin hikoillut kaikki vähätkin voimani pihalle, joten sen enempiä ihmettelemättä hölkkäsin kotiin niin pian kuin pääsin. Ehkä huomenna jo taas kulkee paremmin.