Torstaina pääsin taas pitkästä aikaa salille. Tapasin treenien alkua odotellessa tutun simho-ryhmäläisen, ja sydänalassa oikein läikähti kun jutustelimme kuulumisia sieltä. Pakko myöntää, että todella kitkerältä tuntuu ajatus tuosta hienosta lajista luopumisesta.

Nyrkkeilyopettaja oli estynyt, joten saimme sijaisopettajaksi erään salin taekwondo-opettajista. Tämähän ei tahtia haitannut, pikemminkin päinvastoin. Teimme monenlaisia lyöntisarjaharjoituksia ja reippaassa tahdissa lihaskuntotreeniä. Tunti sujui nopeasti ja hiki virtasi (onneksi pienet taekwondoinit taas jalosti luovuttivat meille kuntoilijoille isomman salin käyttöön).  Matkat salille taittuivat polkupyörällä.

Perjantaina lähdimme poikien kanssa metsään kokeilemaan esikoisen uudenuutukaisia juoksukenkiä. Hyvin sujui niillä meno. Hölköttelin metsälenkin kahteen kertaan ja lisäksi puolisen kilsaa, jotta sain kuopuksen kiinni ja palasimme yhdessä kotiin. Reipas pikku lenkki, ja tuntui hyvältä koko kropassa.

Lauantaina oli viikon pitkiksen vuoro. Perjantaipäivänä fiilikset olivat apeat  ja väsyneet, ja totta puhuen tuntui siltä, etten millään ilveellä jaksaisi lauantaina lähteä kiertämään minkäänlaista lenkkiä. Illan kipakka pyrähdys taisi poistaa moisen tukkoisuuden, ja kun lisäksi sain kohtalaisen hyvät yöunet kasaan, päätin lauantaina puolen päivän aikoihin sittenkin startata. Pakkasin repun täyteen juomaa, vedin Nimbukset jalkaan ja ajelin polkupyörällä Paloheinään. Metsän vihreässä suojassa oleskelu tuntui houkuttelevalta ajatukselta, raitista ilmaa ja syksyn tuoksuja, kevyttä kenttälenkkeilyä, mikäs sen parempaa.

Jätin pyörän tuttuun piilopaikkaan ja otin kaksi pikkupulloa vyöhön mukaan. Loput jäivät pyörän luo reppuun. Ne olisi helppoa poiketa vaihtamaan uusiin. Kuusi pulloa olin täyttänyt vedellä ja kahteen liruttelin appelsiini-mango-täysmehua.

Sää oli mitä kaunein. Edelliskerrasta oli vain pari päivää, mutta näytti, että keltainen väri oli vallannut taas hieman enemmän alaa itselleen lehtipuiden oksistoissa. llma oli kuitenkin lämmin, hyvin pärjäsin t-paidassa ja polvipituisissa trikoissa.

Olin ottanut soittimen mukaan, mutta ensimmäiset puolitoista kierrosta hölköttelin ilman sitä. Pidin hyvin rauhallista vauhtia, kävelin kaikki merkittävät ylämäet. Näin monenlaisia metsäneläimiä, mm. oravia, lintuja, päästäisiä ja ketun - tai ehkä parikin kettua. Eräs repolainen nimittäin näytti peräti seurailevan minua, se ylitti tien editseni pariinkin kertaan. En toisaalta ole varma oliko kyseessä joka kerta sama otus.

Toiselle kierrokselle lähdin lyhyen juomatäydennyksen jälkeen. Otin mukaani myös toisen mehupulloista. Kierros sujui samaan malliin kuin ensimmäinen, paitsi että puolivälissä kaivoin juomavyön taskusta soittimen ja pistin Radio Helsingin soimaan. En ollut kummemmin väsynyt, mutta kaipasin jotain ääntä tahdittamaan askeliani. Join mehupullon kierroksen loppupuolella, kun tunsin yllättäen nälän alkavan kurnia mahassa.

Kolmannen kierroksen puolivälissä tunsin ensimmäisen kerran väsymystä jaloissani. Menoa se ei haitannut, ja onnistuin jopa hieman lisäämään vauhtiani kierroksen loppupuolella. Saavuin "huoltopisteelle" hyvissä voimissa, vielä olisi ruutia riittänyt ehkä yhteen lisäkierrokseen, mutta siihenpä olikin hyvä lopettaa. Kasassa oli jo hyvät parikymmentä kilometriä. Join ennen kotimatkalle lähtöä toisen mehupullon ja päälle vielä runsaasti vettä. Venyttelin kevyesti ja olo oli vetreä ja hyvä. Vasta myöhemmin illalla tunsin nahoissani, että töitä olin joutunut  tekemään. Ensi viikonloppuna sama uusiksi, mikäli tilaisuus tulee.